keskiviikko 17. marraskuuta 2021

Unohtuuko naisten turvallisuus translain uudistuksessa?

Eduskunnassa käydään parhaillaan keskustelua translain uudistamisesta. Sopivasti lähetekeskustelun alla eduskuntaan lähetettiin Oikeus olla - aloite oikeudenmukaisemman translain puolesta. Kyseinen aloite sai kerättyä kansalaisaloitepalvelussa yli 68 000 allekirjoitusta.

Oikeus olla- aloitteessa vaaditaan, että sukupuolen korjaamisen pitäisi olla ilmoitusasia. Henkilö voisi halutessaan muuttaa sukupuolensa miehestä naiseksi (tai toisinpäin) parilla klikkauksella Digi- ja väestötietoviraston palvelussa. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan tähän vaaditaan lääketieteellinen selvitys prosessista. Lisäksi henkilön on oltava lisääntymiskyvytön.

Keskustelu aloitteen ympärillä on keskittynyt lähinnä vaikutuksiin suhteessa alaikäisiin transsukupuolisiin. Jonkin verran on kiinnitetty huomiota myös siihen, miten aloite toteutuessaan antaisi helpon mahdollisuuden väistää miehille pakollinen asevelvollisuus. Naisnäkökulma on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle, vaikka vaikutukset meidän naisten elämään ja turvallisuuteen saattavat olla hyvinkin suuret. En ole huomannut punavihreiden feministien ottavan naisnäkökulmaa esille.

Tässä kirjoituksessa keskityn siis käsittelemään translain uudistamista nimenomaan siitä tulokulmasta, miten se vaikuttaisi naisten elämään. Selvyyden vuoksi todettakoon, että kun käytän sanaa nainen, tarkoitan biologista naista, eli syntymässään tytöksi määriteltyä ja itsensä naiseksi kokevaa henkilöä. Sanalla transnainen tarkoitan naista, joka on biologinen mies ja syntymässään pojaksi määritelty, mutta itsensä naiseksi kokeva henkilö.

Dosentti Timo Eskola ottaa ansiokkaasti kantaa Oikeus olla- aloitteeseen blogissaan 16.11.-21. "Kun eduskunta säätää uusia arvosidonnaisia lakeja, --- päätöksentekijät olettavat muutosten edistävän yhteiskunnan toimintaa aina oikeudenmukaisempaan suuntaan. Lakeja ei säädetä, jotta jonkin marginaaliryhmän asiaa ajavan järjestön toiveet tai agenda tulisivat otetuksi huomioon."

Toivoisin kansanedustajien ottavan edellä mainitun pointin huomioon vaikeassa tehtävässään. Heidän on puntaroitava lakiuudistuksen vaikutukset kaikkiin väestöryhmiin, kaikkiin suomalaisiin. Ei vain kapeakatseisesti keskittyen tietyn, hyvin marginaalisen vähemmistön elämän helpottamiseen. Näkökulma saattaa kapeutua, koska transsukupuolisten oikeudet ja tasa-arvo-ongelmat ovat tällä hetkellä poikkeuksellisen paljon julkisuudessa.

"Ihmisten välistä tasa-arvoa varjelevien lakien tarkoitus on suojella erilaisten väestöryhmien keskinäistä loukkaamattomuutta", jatkaa Eskola. Miten Oikeus olla- aloite sitten varjelisi naisten loukkaamattomuutta ja oikeutta turvalliseen ympäristöön? Mitä ongelmia aloitteeseen liittyy?

Jos sukupuolen korjaamisesta tehdään yksinkertainen ilmoitusasia, avautuu biologisille miehille naisten maailmaan sellainen väylä, joka on aiemmin ollut suljettu. Ensinnäkin transnaiset pääsevät naisten urheilusarjoihin. Aiheesta virisi vilkas keskustelu viime kesänä, kun transsukupuolinen painonnostaja Laurel Hubbard teki historiaa osallistumalla ensimmäisenä transnaisena olympialaisiin Tokiossa.

Transnaisten pääsy naisten sarjoihin on erittäin kyseenalaista paitsi naisurheilun tulevaisuuden kannalta, myös turvallisuusnäkökulmasta. Miespuberteetin läpikäynyt urheilija saa ilmiselvän edun naisiin nähden huolimatta siitä, että testosteronitasoja alennetaan hormonien avulla. Miehillä on enemmän lihasmassaa ja parempi hapenottokyky kuin naisilla. Tämä etu ei poistu, vaikka mies korjaisi sukupuolensa naiseksi. Voin vain kuvitella, miltä tuntuu kaikkensa antaneesta huippu-urheilijasta, kun kilpailu ei ole enää tasaväkistä, vaan transnainen saa tasa-arvon nimissä pyyhältää ohitse palkintopalleille.

Naisilla on perustellusta syystä omat urheilusarjansa. Naisurheilun tulevaisuus on vaakalaudalla, jos transnaisten marssi naisten sarjoihin jatkuu. Yleisön kiinnostus naisurheiluun katoaa. Sitten häviävät sponsorirahat.

Vaikka testosteronia tukahdutetaan, kehon massa, lihasten koko ja voima eivät juuri pienene. Kansainvälinen rugbyliitto on turvallisuussyistä suositellut, ettei transnaisilla olisi pääsyä pelaamaan naisten sarjoihin.


Toiseksi täytyy ottaa huomioon, millainen maailma avautuu parilla klikkauksella sellaiselle miehelle, joka on potentiaalinen ahdistelija tai kenties jo ahdisteluun tai raiskaukseen syyllistynyt. Naisten vessat, pukuhuoneet, suihkutilat ja saunat. Tähän asti perustellusta syystä vain naisten käytössä olleet tilat. Puku- ja suihkutiloissa tai vessoissa ei lain mukaan saa olla kameravalvontaa. Tilat ovat siis valvomattomia. Millainen houkutus jollekin häiriintyneelle yksilölle syntyy, kun sukupuolensa voi muuttaa lapsellisen helposti? Puku- ja suihkutiloissa sekä saunassa saa vapaasti olla alastomana, eikä mikään kiellä katselemasta muita alastomia tilojen käyttäjiä.

Minua naisena kiusaa ajatus siitä, että mennessäni uimahalliin tai kuntosalille joutuisin mahdollisesti olemaan alasti samoissa suihkutiloissa jonkun jääkaappipakastimen kokoisen naiseksi ilmoittautuneen kanssa. Jonkun, joka on vain muuttanut sukupuolensa väestötietojärjestelmään. Entä herkässä iässä olevat varhaisteini-ikäiset tai aivan pienet tytöt? Onko heidän turvallisuuttaan kukaan ajatellut? Väkisinkin tulee mieleen, millaisen mahdollisuuden aloite toteutuessaan avaa esimerkiksi pedofiileille. Häiriintyneet yksilöt eivät nimittäin maailmasta lopu.

Aloitteen puolustajien argumentit ovat tässä kohtaa vähissä. Olen törmännyt ainoastaan siihen perusteluun, ettei kukaan ole niin hullu, että muuttaisi sukupuolensa vain päästäkseen tirkistelemään tai ahdistelemaan naisia tai tyttöjä. Vastaan tähän, että ei pidä paikkaansa. Aina tulee olemaan joku, joka on niin sekaisin, että käyttää tällaiset mahdollisuudet hyväkseen. Täyspäisten ihmisten on vaikea ymmärtää, miten äärimmäisiin tekoihin häiriintyneet henkilöt ovat valmiita ryhtymään pystyäkseen toteuttamaan mielihalujaan. Tästä löytyy esimerkki Suomestakin. Vuosikymmeniä naisia ahdistellut ja raiskauksiin syyllistynyt "Töölön tiirikkamies" tuomittiin vuonna 2012, kun hän oli huoltoasemalla sahannut vessan väliseinään reiän. Reiästä hän sitten ujutti kätensä naisten wc:n puolelle ja ryhtyi kourimaan wc-pöntöllä istuvia naisia. Jos seksuaalirikollinen on valmis näin mielipuoliseen tekoon, miksi hän ei olisi valmis vaihtamaan sukupuolensa parilla klikkauksella?

Oikeus olla- kansalaisaloitteen tekijät vastaavat Instagram-tilillään, että huoli pukutilojen turvallisuudesta on olkiukko. Olkiukko tarkoittaa virheargumenttia, jossa toisen ajatus sivuutetaan muotoilemalla siitä karikatyyri, mitätöidään ajatus tahallisella kärjistyksellä. "Pukkareiden ovella ei nytkään tarvitse näyttää henkkareita", todetaan aloitteen Ig-päivityksessä. Ei tarvitsekaan, koska naisten puku- ja suihkutiloihin ei ole miehillä asiaa. Jos mies pyrkii naisten saunoihin, hänet poistetaan. Sukupuolensa yhdessä minuutissa korjannutta transnaista ei voi poistaa, koska hän voi ilmoittaa olevansa oikeutettu naisten tiloihin. Hänellä on tähän oikeus, koska perusteluksi riittää pelkkä subjektiivinen kokemus omasta sukupuolesta ja merkintä väestötietojärjestelmässä. Kyseessä ei ole olkiukko, vaan perusteltu huoli.

Ulkomailta löytyy esimerkkejä siitä, millaisia vaikutuksia miesten ja transnaisten sekoittamisella naisten tiloihin on ollut. Esimerkiksi Britanniassa on havaittu, että naisiin kohdistuvaa ahdistelua tapahtuu paljon juuri sukupuolineutraaleissa pukuhuoneissa. Surullisin esimerkki Britanniasta on tapaus, jossa naisten raiskauksiin syyllistynyt transnainen laitettiin tutkintavankeuden ajaksi naisvankilaan. Jo muutaman päivän kuluttua kyseinen transnainen alkoi ahdistella muita vankeja muun muassa käymällä heihin käsiksi ja esittelemällä penistään.


Ironista on, että translain muuttamista ajavat voimakkaimmin feministit. Henkilöt, joista suurin osa on naisia ja jotka pitävät kovaa ääntä "turvallisten tilojen" puolesta. He edustavat aatetta, joka aikoinaan syntyi puolustamaan naisten oikeuksia. Nyt feminismistä, siis kolmannen ja neljännen aallon feminismistä, on tullut meidän naisten vihollinen. Aate, joka uhkaa meidän oikeuttamme omiin urheilusarjoihin. Uhkaa oikeuttamme omiin suihkutiloihin ja saunoihin, joissa voimme olla rauhassa suojassa miesten katseilta. Feminismi on kuin käänteistä naisvihaa, joka on unohtanut meidät naiset, hylkää pohjoismaisen tasa-arvokäsityksen ja tuijottaa sokeasti uhripistejärjestelmiinsä ja etuoikeuskehäänsä.

Kehotan kaikkia naisia miettimään vaaliuurnalla, ketkä kannattavat ja ketkä vastustavat Oikeus olla- aloitetta. Kannattajia ovat vihreät, vasemmistoliitto ja RKP. Kokoomus kannattaa translain uudistamista, muttei yhtenäisesti aloitteen hyväksymistä sellaisenaan. Perussuomalaiset ja KD vastustavat.


Sukupuolen korjaaminen ei saa jatkossakaan olla ilmoitusasia, jonka voi tehdä helposti netissä. Nykyinen lainsäädäntö on hyvä, joskin on hyvä pohtia, kuuluuko lisääntymiskyvyttömyyden vaatimus enää nykymaailmaan.


sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Suomi takaisin

 Kuntavaalien alla olen kuullut useamman kerran kysyttävän, mitä tarkoittaa perussuomalaisten iskulause "Suomi takaisin". Keneltä Suomi pitää ottaa takaisin ja miksi? Mitä tämä lause oikein tarkoittaa?


Lauseen merkitystä ei oikein voi täsmällisesti määritellä. Kuulija varmasti ymmärtää - jos haluaa ymmärtää -, että kyse on abstraktista iskulauseesta. Yritän avata tässä tekstissä, miten itse käsitän sen. Tämä on oma tulkintani. Joku muu varmasti tulkitsee eri tavalla. Luullakseni moni liittää tämän iskulauseen monikulttuurisuuteen ja maahanmuuttoon. Se, mitä itselleni tuli ensimmäiseksi mieleen, liittyy kuitenkin Suomessa vallitsevaan henkiseen ilmapiiriin ja keskustelukulttuuriin.


Ihme puppua


Etenkin viimeisen parin-kolmen vuoden aikana mediassa on alkanut esiintyä todella outoja väitteitä. Näiltä väitteiltä ei voi välttyä kukaan valtamediaa tai sosiaalista mediaa aktiivisesti seuraava kansalainen. Näitä kummallisia väitteitä tarjoillaan meille ikään kuin ne olisivat tosiasioita, vaikka suurinta osaa niistä voisi luonnehtia pikemminkin mielipiteiksi tai suorastaan ilmiselväksi pötypuheeksi. Näitä "totuuksia" meille tarjoilevat etenkin tietyt ideologisesti värittyneet sosiaalisen median kanavat, mutta myös itseään neutraaleina markkinoivat valtamediatalot, etunenässä Yle ja Helsingin Sanomat.

Esimerkkejä näistä kummallisista väitteistä:


Miehillä on kuukautiset.

Miehet voivat synnyttää.

Sukupuolia on 32.

Biologisesta sukupuolesta puhuminen on transfobiaa.

Jokainen mies on lähtökohtaisesti uhka naiselle.

Länsimainen kulttuuri on patriarkaalinen ja naisia sortava.

Suomi on Euroopan rasistisin maa.

Twerkkaus on kulttuurista omimista.

Valkoihoisen tekemä rap-musiikki on kulttuurista omimista.

Suomella on synkkä kolonialistinen menneisyys.

Vasemmistolainen väkivalta on erilaista.

Kommunismi on vapausaate.


Ja niin edelleen. Listaa voisi jatkaa vielä pitkästi.

Tulee mieleen orwellmainen maailma, jossa sota on rauhaa ja orjuus on vapautta. Ei varmaan tarvitse edes huomauttaa, että kaikki väitteet ovat roskaa. Ne on erittäin helppo ampua alas.


Valkoista ylivaltaa ja sitä rataa


Viime kesänä luin Helsingin Sanomista väitteen, että kaikki valkoihoiset ovat rasisteja. Näin julisti joku "rodullistettu" feministi. Hän kuuluu siihen kasvavaan joukkoon, joka on onnistunut tekemään ihonväristä ja aktivismista ammatin. He saavat elantonsa muun muassa pitämällä koulutuksia, joissa opetetaan tunnistamaan omat "valkoista ylivaltaa" ilmentävät rasistiset piiloasenteet. Uskokaa tai älkää, tällaiselle potaskalle on tosiaan tilausta. Olihan valtakunnan päälehtikin antanut kyseiselle konsultille runsaasti palstatilaa julistaa ideologiaansa, eikä toimittaja osoittanut kritiikin häivääkään.


Tavallinen suomalainen on välillä ymmällään lukiessaan näitä eriskummallisia väitteitä ja syytöksiä. Yhtäkkiä Suomi onkin osasyyllinen siirtomaavallan aikaisiin hirveyksiin. Kaikkien suomalaisten "ei-rodullistettujen" pitäisi osoittaa katumusta ja syyllisyyttä näistä tapahtuneista rikoksista. Siis mitä ihmettä?


Kaiken lisäksi nämä trendikkäästi tiedostavat jutut vilisevät kryptisiä sanoja ja termejä: mikroaggressio, raiskauskulttuuri, sisäistetty misogynia, väärinsukupuolittamiset, safe spacet, toksiset maskuliinisuudet ja bipocit... Juuri kun on oppinut, mitä joku termi tarkoittaa, ilmestyy kymmenen uutta muotisanaa tilalle. Puhumattakaan sateenkaariväen kirjainyhdistelmästä HBTLQAP+, johon aina keksitään joku uusi kirjain tai merkki.


Sukupuolia ja seksuaalivähemmistöjä tuntuu olevan niin paljon, ettei niissä pysy perässä millään. Ei pysy perässä myöskään siinä, mikä milloinkin on rasismia. Oman havaintoni mukaan ainakin näiden asioiden on väitetty olevan rasistisia: jäätelöpuikko, suklaanamun käärepaperi, sukkahousut, meikkivoiteet, laastarit, pyöreät pyllyt, ruskettuminen, valkoihoisena oleminen. Rasistista on myös se, jos kohtelet kaikkia samalla tavoin ihonväristä riippumatta, etkä näe ihmisiä ihonvärin kautta.


Näissä syytöksissä ja valheissa on kysymys tietenkin woke-kulttuurista tai tuttavallisemmin woketuksesta. Woke-kulttuuri tarkoittaa jokseenkin samaa kuin intersektionaalinen feminismi. Kaikki woket ovat intersektionaalisia feministejä ja sama toisinpäin. Lyhyesti woken voisi määritellä vaikkapa ihmiseksi, joka on tiedostava, näennäisen suvaitsevainen ja arvoliberaali.


Maailma muuttuu, boomerini


Mikä tässä sitten häiritsee? On hyvä asia, ettei maailma pysy paikallaan, vaan muuttuu. Syntyy uusia ajatuksia, sanoja, termejä ja paradigmoja. Nyt on trendikästä tiedostaa kaikessa (myös laastareissa ja sukkahousujen värissä) vähemmistöjen kokema sorto ja vääryydet. Osoittaako tässä vain oman boomeriutensa, kun haluaa pitää kiinni jostain, mitä oli ennen tätä väkevän tiedostamisen aikaa?


Minusta jokainen voi olla juuri niin tiedostava vasemmistolainen feministi kuin ikinä tahtoo. Ei häiritse minua. Se, mikä minua ja monia kaltaisiani häiritsee, on se, ettei meille muille vastaavasti anneta sanan- ja mielipiteenvapautta. Kun mainitsen kohteliaasti jollekin wokelle, että tuo väitteesi ei muuten pidä paikkaansa, saan usein vastaani nipun syytöksiä, aggressiivista vaahtoamista ja rasistileimoja. Pahimmassa tapauksessa tämä ns. suvaitsevainen uhkaa jopa ottaa yhteyttä työnantajaani. Vain siksi, että olen eri mieltä asioista ja osoitan hänen ajattelunsa ristiriitaisuuden tai valheellisuuden.


Kaava  menee osapuilleen näin:

Woke esittää sosiaalisessa mediassa jonkin absurdin syytöksen tai väitteen.

-> Joku täyspäinen ihminen vastaa wokelle, että ei se noin mene.

-> Woke pillastuu, ryhtyy haukkumaan väitteen kiistäjää. Paikalle lehahtaa tusinan verran muita wokeja solvaamaan, nälvimään ja uhkailemaan.

-> Väitteen kiistänyt täyspäinen ihminen harmistuu ja vetäytyy jupisemaan, miten hulluksi maailma on mennyt. Mitään ei saa enää sanoa.

-> Woket riekkuvat "oikeistosetien" ulinaa, kun "mitään ei saa enää sanoa". Saa sanoa, mutta sanoilla on myös seuraukset!


Ei ihme, että moni on tuskastunut nykyiseen keskustelukulttuuriin. Tuntuu, että tässä woketuksen maailmassa minä ja kaltaiseni tavalliset suomalaiset työssäkäyvät ihmiset (varsinkin miehet) ovat suunnilleen sylkykupin asemassa. Mehän olemme etuoikeutettuja, kiihdytämme ilmastonmuutosta farmariautoillamme, olemme liian valkoisia, liian hyväosaisia, liian heteroja, liian kaikkea.


Tai sitten emme ole tarpeeksi jotain. Emme tiedosta tarpeeksi maailman vääryyksiä, emme tee riittävästi ilmastotoimia, emme näe rasismia itsessämme, emme kumartele intersektionalismin alttarilla. Aina meissä on jotain vikaa. 


Pieni muistutus kaikille tiedostaville vasemmistofeministeille: me tavalliset keskiluokkalaiset suomalaiset pidämme tätä yhteiskuntaa pystyssä. Tämän maan hyvinvointia ei olisi ilman meitä. Meillä ei ole aikaa tuijottaa omaan napaamme ja itkeä ilmastoahdistusta tai vähemmistöstressiä. Leijonanosa meidän ajastamme ja henkisestä kapasiteetistamme menee siihen, että käymme töissä, pyöritämme arkea ja yritämme kasvattaa lapsistamme kunnon ihmisiä. Osa meistä toimii yrittäjinä ja työllistää muita. Maksamme veroja. Niillä verorahoilla mahdollistetaan muun muassa Suomen yliopistot, joissa woke imee itseensä sosiologiaa, sukupuolentutkimusta, intersektionaalista feminismiä ynnä muuta trendikkäästi sivistävää.


Kiitos meille riittää jo


Pahoittelut siitä, että johdatus asiaan ytimeen oli näin pitkä. Tässä se ydin kuitenkin on: haluamme takaisin sen Suomen, jossa meidän tavallisten työssäkäyvien suomalaisten ei tarvitse pyydellä anteeksi olemassaoloamme, valkoisuuttamme, etuoikeutettua asemaamme. Sen Suomen, jossa meille ei jatkuvasti ladella jotain käsittämättömiä syytöksiä. Uskon, että varsinkin moni mies on todella kyllästynyt olemaan tämän yhteiskunnan pahis. Valkoinen heteromies, joka on syypää vähemmistöjen kärsimykseen, naisten alistamiseen, luonnon tuhoutumiseen ja jopa siirtomaavallan aikaisiin vääryyksiin.


Haluamme takaisin sen Suomen, jossa uskaltaa sanoa tieteellisiä tosiasioita (vaikkapa sen, että biologisia sukupuolia on olemassa kaksi) ilman pelkoa, että joku fanaatikko tekee sen jälkeen elämästä vaikeaa.


Maailma on mennyt tosi kummalliseksi. Siksi yhä useampi sanoo, tai ainakin ajattelee mielessään: Suomi takaisin. 


sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Totuus sattuu

Ei ole trendikästä olla avoimesti oikeistolainen ja kansallismielinen. Muodikkaampaa olisi toistella vihervasemmiston hokemia etuoikeuksista, valkoisesta ylivallasta, kapitalismin pahuudesta ja sortavasta patriarkaatista.


Minä olen maksanut hintaa siitä, että olen avoimesti perussuomalainen. Vanhat ystävät ovat alkaneet vierastaa. Yhteen elinikäiseen ystävään katkaisin välit, koska hän toistuvasti teki selväksi, ettei hyväksy minua tällaisena kuin olen. Että minulla on väärät arvot. Hänellä oli merkillisiä vainoharhoja liittyen perussuomalaisiin, ja huomasin noiden harhojen ja ennakkoluulojen olevan niin syvällä, että tuskin millään järkipuheella olisin saanut häntä hylkäämään käsityksiään. Katsoin, ettei meillä ollut edellytyksiä jatkaa ystävyyttä, koska toisen hyväksyminen on nähdäkseni ystävyyden peruslähtökohta.


Eräs toinen ystäväni taas lopetti seuraamiseni somessa, ja kun tiedustelin kohteliaasti, onko tähän jokin erityinen syy, hän vastasi, että olen kirjoittelullani aiheuttanut hänelle surua ja mielipahaa. Kirjoituksillani hän viittasi joihinkin tekemiini woke- ja feminismikriittisiin päivityksiin. Kun on vihervasemmistolainen feministi, jonka maailmankatsomus ja yliopisto-opinnot gradua myöten pohjaavat feministisiin teorioihin, niin kritiikkini oli tehnyt hänet kovin surulliseksi. Sen sijaan, että olisi vastannut kritiikkiin, hän yksinkertaisesti lopetti seuraamisen, koska halusi säästää itseään mielipahalta. Näin siitä huolimatta, että instagram-tililläni en varsinaisesti keskity tuuttaamaan politiikkaa, vaan päivitykseni liittyvät harrastuksiin ja oman elämän sattumuksiin. Toki politiikkaakin siellä käsittelen, mutta huomattavasti vähemmässä määrin.


Minua ei häiritse, jos ystäväni on vihervasemmistolainen ja feministi. Mutta vihervasemmistolaisia feministejä tuntuu kovasti häiritsevän se, että minä olen perussuomalainen.


Kun luen feministien ja vihervasemmiston kirjoituksia, ne eivät herätä minussa surua tai mielipahaa. Ne eivät herätä mitään tunteita. Korkeintaan ärtymystä.


Harmittaa sikäli, että nämä molemmat ystävät ovat olleet minulle tärkeitä. Minulla on heidän kanssaan pitkä yhteinen elämänhistoria, vuosikymmeniä kestänyt ystävyys. On hyvin ikävää, että poliittisen erimielisyyden takia käännetään selkä.


Ystäväni (tai pitäisikö sanoa entisen ystäväni) antamasta palautteesta tuli mieleeni se passiivis-aggressiivinen tapa, jolla feministit joskus vastaavat kritiikkiin. Minulla on tästä kokemusta aiemminkin. Joissakin Twitter-keskusteluissa minulle on kommentoitu suunnilleen tähän tapaan: "musta on vaan tosi surullista, että sä katsot asiaksesi valtaväestön edustajana jne jne" tai "mua surettaa, miten säkin oot nyt tollanen, vaikka ensin aattelin että oot ihan ok". Tässä ikään kuin valitellaan omaa tunnereaktiota ja salakavalasti pistetään se toisen syyksi. Tuun surulliseksi, kun sä oot noin paha. Miksi et ole hyvä? Tässä retoriikassa on jotain todella alentuvaa. Sillä yritetään manipuloida, saada toinen osapuoli nöyrtymään. Surun ja mielipahan tunteet ovat kuitenkin ihmisestä itsestään lähtöisin. En ota niistä vastuuta, koska olen kritisoinut ilmiöitä ja asioita, en yksilöitä. En ole herjannut enkä käyttänyt alatyylistä kieltä. Näin ollen en pyydä anteeksi kenenkään kokemaa mielipahaa.


On raastavaa, kun tökitään oman ajattelun ytimeen. Osoitetaan sen ristiriitaisuutta, tekopyhyyttä, onttoutta ja epäloogisuutta. Kun on rakentanut maailmankatsomuksensa, opintonsa, ajattelunsa ja sosiaaliset piirinsä jonkin ideologian ympärille, on tuskallista nähdä, millaisilla savijaloilla se seisoo. Silloin jää kolme vaihtoehtoa: voi joko torjua tosiasiat, kieltää ne (eli väittää niitä valheiksi) tai sitten voi kohdata totuuden. Uskon, että monet feministit varmasti sisimmässään tietävät ja tuntevat ideologiansa hataruuden, mutta on jo liian myöhäistä. Oma identiteetti, ystäväpiiri, omat kallisarvoiset akateemiset opinnot, kaikki lepäävät sen varassa. Kuka sellaisesta haluaisi luopua? Helpompaa on sulkea silmät. On varmasti pidemmän päälle aika hankalaa elää tuollaisessa kognitiivisessa dissonanssissa.


Identiteettipolitiikan ydintä on laumasieluisuus: se, että näkee itsensä osana jotakin ryhmää (vaikkapa vihreitä feministejä), jota yhdistää samat arvot, sama ideologia kaikkine mantroineen. Ollaan tiedostavia "hyviä" ihmisiä. Tälle ryhmälle tyypillisiä piirteitä ovat näennäinen suvaitsevaisuus ja liberaalius, kaupunkilaisuus, trendikkyys, ympäristötietoisuus, akateemisuus ja tietynlainen elitismi. Tässä ryhmässä toistellaan tiettyjä narratiiveja, kuten: intersektionaalinen feminismi on varteenotettava teoria ja työkalu. Sukupuolentutkimus on vakavasti otettavaa tiedettä. Monikulttuurisuus on rikkaus. Suomi tarvitsee lisää turvapaikanhakijoita. Kaikki valkoiset cis-sukupuoliset heterot ovat etuoikeutettuja. Kaikki vähemmistöt ovat sorrettuja... Näitä voisi keksiä vaikka kuinka paljon, mutta olkoon. Näitä narratiiveja toistellaan, vaikka sisimmässä ehkä tiedetään niiden onttous ja valheellisuus. Tiedetään, miten helposti niiltä putoaa pohja, kun lyödään asia-argumentteja tiskiin. Silti niistä pidetään kouristuksenomaisesti kiinni. Ovathan ne niin syvästi kaikkea sitä, mistä oma minuus rakentuu, oma elämänpiiri, omat sosiaaliset ympyrät.


Olen itsekin ollut punavihreä. Joskaan en ole ikinä kuulunut "kermapeppufeministeihin". En ole oikeastaan koskaan perustanut feminismistä, pois lukien se feminismi, mistä kaikki lähti, eli ensimmäisen aallon feminismi. Minäkin siis ennen punavihreänä olin hyvinkin idealistinen ja halusin uskoa, että muutos lähtee yksilötasolta. Maailma muuttuu paremmaksi, kun me kaikki vain olemme hyviä. Turvapaikanhakijat ovat tulleet hakemaan turvaa, ja meidän tehtävämme on tarjota sitä. Suomen kuuluu olla etujoukoissa näyttämässä muulle maailmalle esimerkkiä ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Tässä joitakin asioita, joihin silloin uskoin. Tästä ei edes ole kovin kauan aikaa.


Mutta minä en vain pystynyt elämään valheessa. Kun tosiasioita vähä vähältä paljastui, minä en voinut sulkea niiltä silmiäni. En voinut selitellä niitä pois. En pysty teeskentelemään, että faktat eivät pidä paikkaansa. Paska ei muutu kullaksi, vaikka sitä käärisi kuinka koreaan käärepaperiin.


Totuus sattuu, mutta lopulta se tekee vapaaksi.





tiistai 8. joulukuuta 2020

Mikä feminismissä mättää?

Esitin taannoin kärkkään väitteen, että intersektionaalinen feminismi on marxilaisuudesta ammentava, rasistinen ja sotkuinen uhrikultti. Sain palautetta, että minun pitäisi tarkistaa määritelmäni. Se on kuulemma pahasti pielessä. Palautteen antaja ei kuitenkaan tarkentanut, mikä ylllämainitussa väitteessä on pielessä.


Koska olen saanut väitteestäni palautetta, positiivista ja negatiivista, aion nyt pureutua tarkemmin aiheeseen intersektionaalinen feminismi. Mikä on tämä feminismin muoto, joka on nykyisen hallituksen tasa-arvo-ohjelman kantava teema?  Miksi esitin noin poleemisen väitteen? Miten perustelen sen? Kaikki selviää tästä kirjoituksesta.


Intersektionaalista feminismiä kutsutaan joskus kolmannen tai neljännen aallon feminismiksi. Käytössä on myös käsite postmoderni feminismi. Intersektionalismin luojana pidetään amerikkalaista professoria Kimberlé Crenshawta. On esitetty, että aatteen juuret olisivat niinkin pitkällä kuin 1930-luvulla: ns. Frankfurtin koulukunnan kehittämässä kriittisessä teoriassa on yhteneväisyyksiä intersektionalismiin.


Intersektionalismi tulee englannin kielen sanoista inter section. Intersektionalismi tarkoittaa, että ihminen voi joutua elämässään kohtaamaan erilaisia syrjinnän muotoja, jolloin syrjintä ikään kuin risteää ja kertautuu. Syrjintään johtavia ominaisuuksia ovat muun muassa ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli, vammaisuus, uskonto tai sosioekonominen asema. Esimerkiksi tummaihoinen lesbonainen on elämässään monella tavalla sorrettu. Teorian mukaan syrjinnän taustalla on hyvin usein jokin sortava rakenne.


Intersektionalismi on ollut kovassa nosteessa Suomessa ainakin viimeiset kymmenen vuotta. Aate on rantautunut Suomeen jenkkiyliopistoista. Sen on ottanut omakseen etenkin vasemmistoälymystö, vihreät, jotkut kansalaisjärjestöt sekä tietenkin Suomen pienpuoluekartalta tuttu feministinen puolue. Aate ulottuu jo joihinkin valtakunnallisiin hallintoelimiin, esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle (THL). Intersektionalismin henkisiä ja älyllisiä tukikohtia Suomessa ovat ne viisi yliopistoa, joista löytyy sukupuolentutkimuksen laitos. Aatteen kannatus on hyvin suurta opiskelijapiireissä etenkin yhteiskuntatieteellisissä sekä humanistisissa tiedekunnissa. Tiedottamispuolesta huolehtivat suuret mediatalot Yle ja Helsingin Sanomat, joiden toimittajista ei puutu tämän aatteen puolestapuhujia.


Intersektionaalisen feminismin kannattajien mukaan intersektionalismi ei ole aate, ideologia eikä kultti vaan työkalu, jolla pyritään tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tavoitteena on yhdenvertaisuus.


Tämähän käy järkeen, eikö totta? On selvää, että liikuntavammainen transsukupuolinen tummaihoinen mies on yhteiskunnassa kehnommassa asemassa kuin vaikkapa tavallisista keskiluokkaisista oloista ponnistava ei-vammainen cis-heteronainen. Mikä tässä sitten herättää niin kuumia tunteita? Miksi kukaan vastustaisi yleisesti hyvinä pidettyjä asioita, kuten tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, kaikkien yhtäläisiä mahdollisuuksia?


Ongelma on siinä, että jos joku asetetaan uhrin asemaan, joku toinen määrätään sortajan pallille. Uhria ei ole olemassa ilman sortajaa.

Intersektionaalinen feminismi on voimakkaasti ihmisiä lokeroiva aate. Ihmistä ei nähdä yksilönä, vaan jonkin ryhmän edustajana. Lokeroita tässä sekavassa ideologiassa on hyvin  monia. Esimerkiksi transsukupuoliset (uhri), tummaihoiset (uhri), heteroseksuaaliset (etuoikeutettu), miehet (etuoikeutettu)... Listaa voisi jatkaa todella pitkälle. Ihminen voi sijoittua hyvin moneen eri lokeroon. Mitä useammassa uhrilokerossa ihminen on, sitä enemmän hän saa kuvitteellisia "uhripisteitä". Mitä enemmän uhripisteitä, sitä korkeammalle sijoittuu intsersektionaalisessa hierarkiassa. Mitä vähemmän uhripisteitä, sitä selvemmin ihminen sijoittuu sortajan asemaan. Hierarkian pohjalla on valkoinen cis-heromies. Hänellä on nolla uhripistettä. Ja koska tässä uhri vs. sortajapelissä jonkun on oltava sortaja, sehän on silloin... Niin, arvaatte kyllä.


Esitin aiemmin väitteen, että intesektionaalinen feminismi ammentaa marxilaisuudesta. Seison väitteeni takana edelleen. Feministiteoreetikot itse ovat julistaneet, että feminismi on samaa aateperhettä, Marxin teorioiden jatkumoa. Intersektionalismi on marxilaisuuden päivitetty versio. Enää ei puhuta  tuotantovälineiden sosialisoimisesta eikä proletariaatin diktatuurista. Kapitalismia kyllä edelleen vastustetaan, koska kapitalismi on etuoikeutettujen miesten luomus, joka tuo maailmaan pelkkää sortoa ja pahuutta. Sorretun proletariaatin sijaan nykyfeministit nostavat framille sorretut vähemmistöt. Kuvaavaa on, ettei oikeiston piiristä juuri löydy intersektionalismin kannattajia. Tämän aatteen rummuttajat löytyvät vasemmistosta, vihreistä, kulttuurieliitistä, valtamediasta sekä vasemmistohenkisistä pienpuolueista ja järjestöistä.


Jos vanhan ajan marxilaiset vaativat kuuliaisuutta aatteelle, samaa dogmaattisuutta on havaittavissa intesektionalistien piireissä. Ulkopuolelta tarkkaileva voisi erehtyä luulemaan, että kyse on uskonnollisista menoista. Aatteessa onkin toden totta kulttimaisia piirteitä. Intersektionalismin keskushahmot ovat kunnioitettuja henkilöitä, joiden asema muistuttaa ylipappia tai ylipapitarta. Keskushahmot muistuttavat säännöllisesti jokaiselle (paitsi kaikkein uhreimmassa positiossa oleville) heidän "etuoikeuksistaan". Omien etuoikeuksien tiedostaminen, niiden anteeksipyytäminen ja omassa syntisyydessä vellominen ovat intersektionalismin ydintä. Aatteeseen kuuluu itseruoskinta ja syyllisyydentunnot. Syyllisyyttä pitää tuntea jopa menneiden sukupolvien pahoista teoista, vaikka itsellä ei ole ollut niihin osaa eikä arpaa. Keskushahmot tiedottavat säännöllisesti henkilöistä tai tahoista, jotka ovat toimineet vastoin intersektionalismin periaatteita. Sääntöjen rikkoja voi olla joku omasta viiteryhmästä tai täysin ulkopuolinen "rasisti" tai "transfoobikko". Jos joku porukan sisällä on rikkonut sääntöjä (esim. käyttämällä jotakin väärää sanaa tai termiä), hän voi saada asemansa takaisin erilaisilla anteeksipyytely- ja katumusrituaaleilla. Kulttimaisuutta osoittavat myös ns. väistämissäännöt, joiden mukaan tietyssä valtapositiossa olevan täytyy tietää paikkansa, vaieta ja antaa puheoikeus uhripositiossa olevalle. Kommunikaatiossaan kultin jäsenet käyttävät kryptistä uuskieltä, joka ulkopuolisen korvissa kuulostaa oudolta ja keinotekoiselta. Vilisee sanoja ja termejä kuten turvallinen tila, rodullistettu, binäärinen, ei-binäärinen tai mikroaggressio.


Kuulostaa melko sakealta, eikö vain? Kuin seuraisi jonkin hörhöpoppoon huuruisia kulttimenoja. Mielikuva ei olekaan kovin kaukaa haettu.


Jo kaiken edellä kertomani perusteella uskallan väittää, ettei intersektionaalinen feminismi ole todellakaan pelkkä työkalu rakennettaessa parempaa maailmaa. Se on nimenomaan ideologia, vaikka kannattajat kiistävät tämän. Se on ideologia, joka on hyvin ristiriitainen ja sisältää uususkonnollisia piirteitä.


Mistä sitten tulee aatteen ristiriitaisuus ja epäloogisuus? Intersektionaalinen feminismi vastustaa rasismia, mutta tekee sen rasismilla. Aate itsessään on rasistinen. Se ei pidä ihmisiä samanarvoisina, vaan asettaa ihmiset eri asemaan ihonvärin tai sukupuolen perusteella. Jos esimerkiksi valkoiselle miehelle sanotaan, ettei sinulla ole puheoikeutta, koska olet valkoinen mies, se on rasismia. Toisen ihmisen vaientamista ihonvärin ja sukupuolen perusteella.


Intersektionalismin säännöt ovat niin monimutkaiset, että jopa sen vannoutuneet puolestapuhujat kompastelevat niihin. Tästä saatiin hauska esimerkki vähän aikaa sitten, kun kansanedustaja Iiris Suomela (vihr.) puuttui puheeseen eräällä Facebookin julkisella tapahtumasivulla. Suomela tiedusteli tapahtuman järjestäjiltä, onko jokin erityinen syy, miksi teillä on all male-panel tekeillä. Järjestäjä vastasi Suomelalle, että on epäkohteliasta olettaa toisen sukupuoli, etenkin kun olettaa väärin. Henkilö korjasi Suomelalle, että hän ei ole mies vaan muunsukupuolinen. Suomela joutui nolona pyytelemään anteeksi.


Ei saa olettaa sukupuolta eikä seksuaalista suuntatumista. Tämä on yksi intersektionalismin perussääntöjä. Oletuksia eivät saa tehdä muut kuin intersektionalistit itse. Jokainen heidän kanssaan väittelevä tulee taatusti huomaamaan sen jossain vaiheessa. Minullekin on eräs vasemmistoliiton nuori aktiivi kommentoinut Twitterissä, miten surullista on, että minä enemmistön edustajana katson asiakseni ottaa kantaa mihinkään, mikä liittyy trans-aiheseen. Kysyin häneltä, mistä hän, tuntematon ihminen netissä, voi tietää, että minä olen enemmistön edustaja. En saanut häneltä vastausta. Hänellä oli siis oikeus tehdä oletus minusta, mutta kultin ulkopuoliset eivät saa tehdä oletuksia kenestäkään.


Intersektionalisteilla on eri säännöt meille ja muille. Tarkoitus pyhittää keinot, kun taistellaan hyvyyden puolesta pahaa vastaan. Pahoja vastaan saa hyökätä. Se ei ole vain oikeus, se on suorastaan velvollisuus. Tuskin mistään muusta ideologisesta ryhmästä löytyy yhtä fanaattisia ja yhtä mustavalkoisesti ajattelevia ihmisiä kuin intersektionaalisen feminismin vannoutuneista kannattajista.


Aatteen kovasta ytimestä putoilee absurdeja syytöksiä. Viime kesänä luin Helsingin Sanomista, että kaikki valkoihoiset ihmiset ovat rasisteja. Myös ne, jotka eivät itse tunnista olevansa rasisteja. Tämän väitteen esitti aivan vakavissaan eräs feministi.


Intersektionaalisen femismismin sotkuisuutta kuvaa hyvin se, että aatteen kannattajat toisinaan riitaantuvat keskenään. Uhriposition asteita on käytännössä hyvin vaikeaa tai mahdotonta vertailla. Feministit ajautuvat toisinaan kiistoihin siitä, kuka on uhrimpi kuin toinen. Tätä kilpailua on joskus kuvattu pilkallisesti sanalla oppression olympics, alistusolympialaiset.


Mitä sitten taphtuu, kun joku vähemmistön edustaja ei suostukaan siihen lokeroon, jonka feministit ovat hänelle määränneet? Kun uhri ei suostukaan olemaan uhri? Seuraa konflikti. Tästä saatiin esimerkki taannoin Twitterissä, kun Seida Sohrabi, kurditaustainen poliitikko, joutui kiistaan vihervasemmiston kanssa feminismiaiheisesta kirjoituksestaan. Sohrabi on tunnettu intersektionalismin arvostelija. Hän on selväsanaisesti ilmoittanut, ettei halua tulla kohdatuksi tummahipiäisenä vähemmistön edustajana, pakolaisena tai muulla tavalla uhrina, vaan hän on Seida, omanlaisensa ihminen ja yksilö. Feministit vimmastuivat. Etenkin vihreiden ja vasemmistoliiton nuorisojärjestöjen kärkipoliitikot sortuivat hyvin alatyyliseen sananvaihtoon. Koska Sohrabi ei suostu olemaan uhri, hän on kuulemma whitepassing henkilö, good immigrant ja enemmistön nuoleskelija.


Kuten aiemmin totesin, intersektionaalisen feminismin henkisiä keskuksia ovat sukupuolentutkimuksen laitokset. Sukupuolentutkimus (ent. naistutkimus) on se tiedon valtatie, josta tätä älyn riemuvoittoa säteilee kaikkialle valtakuntaan. Joku ilkeä on joskus sanonut sukupuolentutkimusta pseudotieteeksi, mutta sitä se ei ole, eihän? Sukupuolentutkimuksen piirissä on joskus sattunut pieniä mokia (esim. Grievance Studies-tapaus 2017-18, jossa alan laatujulkaisut nikottelematta päästivät läpi keksittyjä, täysin järjettömiä artikkeleita "tutkimuksista", jotka käsittelivät mm. koirien raiskauskulttuuria), mutta mitäs pienistä.


Feministit väittävät, että intersektionalismi on itseään korjaava, itseään kritisoiva suuntaus. Minä en ole keskustelua seuratessani koskaan havainnut muuta kuin tuota edellä mainitsemaani itsensä syyttelyä ja itseruoskintaa. En laske sitä aidoksi itsekritiikiksi. Kun olen keskustelua seurannut, minulle tulee tunne, ettei intersektionalisteilla ole valmiuksia vastata kritiikkiin. Kunpa pystyisivät vastaamaan edes selvällä suomen kielellä muotoiltuihin yksinkertaisiin kysymyksiin. Dialogi heidän kanssaan on kauniisti sanoen hieman haastavaa. Erimielisyyteen he vastaavat vetämällä esiin vastapuolen ominaisuuksia tai sitten vain tyytyvät solvaamaan, leimaamaan, vähättelemään tai syyttelemään. Toki ymmärrän, että on vaikea vastata kysymyksiin, kun feministin pelikirjassa ei vastauksia eikä asia-argumentteja ole.


Edellä kirjoittamani pohjalta voi hyvin vetää johtopäätöksen, että olen intersektionaalisen feminismin kritisoija ja vastustaja. Miksi se on haitallinen ideologia? Koska se lisää eriarvoisuutta, vaikka yrittää taistella eriarvoisuutta vastaan. Se lisää vastakkainasettelua ihmisten välillä. Se kylvää epäluottamusta ja pelkoa. Se ei ole aidosti moniäänisen yhteiskunnan kannalla. Keskittymällä ihonväriin ja muihin ulkoisiin ominaisuuksiin se lytistää pitkään jatkuneen, hyvän kehityksen, jossa ihmiset ovat sisäistäneet sen, ettei ihonvärillä ole väliä. Intersektionaalinen feminismi vie yhteiskuntaa kohti erilaisia kiintiöitä, polarisaatiota ja taantumusta.







torstai 20. elokuuta 2020

Miksi perussuomalaiset?

Olen tuore perussuomalaisten jäsen. Puolueessa kovin monella ei taida olla taustaa vihervasemmistossa, kuten minulla. Siirtymä vihreistä perussuomalaisiin on epätavallinen. Ne, joille olen tästä puhunut, ovat kohotelleet kulmakarvojaan. Sosiaalisessa mediassa on ihmetelty, mitä sakeaa paskaa tämä on ja miten tasapainoton ihminen minä olen. Onhan tässä selittämistä. Tapahtumaketjun voisi tiivistää näin: kaikki muuttuivat. Minä muutuin. Vihreät muuttuivat. Perussuomalaiset muuttuivat.

Tässä postauksessa kerron syyt, miksi valitsin perussuomalaiset. Ehkä tämä - toivottavasti - herättää jonkun muunkin pohtimaan, voisiko jatkossa antaa äänensä perussuomalaisille tai liittyä puolueeseen.


Tärkein syy, miksi kallistuin perussuomalaisiin, on huoli suunnasta, mihin Suomea viedään. Nykyinen suunta on maalle haitallinen. Istuvan hallituksen kausi on ollut tähän mennessä sellaista kohellusta, että olen tuntenut välillä myötähäpeää. Kokemattomuus ja epävarmuus välittyvät tällaiselle tavan kansalaisellekin. Maan kokonaisedun sijaan ykkösenä on oma ideologia. Tämä ilmenee muun muassa siten, että hallitus on nostanut intersektionaalisen feminismin tasa-arvo-ohjelmansa lähtökohdaksi.


Hallituspuolueista vihreät rummuttaa intersektionaalista feminismiä politiikan tekemisen keskiöön ylipäätään. Miksi tämä on haitallista? Siitä voisin kirjoittaa kokonaan erillisen postauksen. Niin tulen tekemäänkin, mutta myöhemmin. Totean tässä ja nyt vain lyhyesti, että pidän tällaista näkemystä erittäin vahingollisena, suorastaan vaarallisena. Punavihreiden tarjoilema intersektionaalinen feminismi on marxilaisuudesta ammentava, sotkuinen ja rasistinen uhrikultti. En halua sellaista päätöksenteon keskiöön. Sille on oltava vastavoima. Perussuomalaiset on ainoa puolue, joka on selkeästi noussut vastustamaan tätä hulluutta, jota tiedostavat piirit yrittävät tyrkyttää Suomeen.


Kolmannen aallon feministeillä on ikävä taipumus ryhtyä määrittelemään, kenellä on puheoikeus missäkin asiassa ja millainen puhe on sallittua. Vapaassa maassa puheoikeus kuitenkin kuuluu kaikille. Tästä pääsen toiseen erittäin painavaan perusteeseen, miksi valitsin perussuomalaiset. Nimittäin sananvapaus. Yksikään muista puolueista ei seiso sananvapauden takana yhtä tiukasti kuin perussuomalaiset. Se on puolueessa keskeinen arvo.


Suomessa on huolestuttavia merkkejä siitä, miten sananvapautta pyritään kaventamaan. Minusta demokraattisessa, vapaassa maassa ihmisellä tulee olla oikeus ilmaista mielipiteensä siinäkin tilanteessa, että se voi loukata jonkun tunteita. On puhuttava tosiasioista suoraan. Ilmapiiri Suomessa on tällä hetkellä sellainen, että tietyistä politisoituneista aiheista ei oikein voi puhua muuten kuin yhteen sävyyn. Joitakin tosiasioita, esimerkiksi ikäviä tilastoja maahanmuuttajien tekemistä rikoksista, halutaan hyssytellä tai niiden esilletuominen leimataan rasismiksi. Minä en tällaista hyväksy. En halua tukea tätä suuntausta omilla äänestysvalinnoillani.


Siinä, missä muut puolueet vaikenevat, perussuomalaiset ovat uskaltaneet puhua vaikeistakin aiheista. Paras esimerkki lienee Oulun seksuaalirikosten sarja vuonna 2018. Tapaus herätti paljon huomiota ja tunteita. Koska tekijöistä enemmistö oli ulkomaalaistaustaisia, poliitikot pysyivät hiljaa, ilmeisesti rasistileiman pelossa. Perussuomalaiset uskalsivat puhua rehellisesti tästä tapauksesta, joka herätti suomalaisissa inhoa, pelkoa ja vihaa.


Jokainen perussuomalainen tuntee tavalla tai toisella isänmaan itselleen tärkeäksi, pitää isänmaallisuutta hyvänä asiana ja arvostaa sitä. Minäkin olen isänmaallinen ihminen, ainakin siinä mielessä, että rakastan kotimaatani ja pidän sitä maailman parhaimpana maana. Politiikassa järkevä isänmaallisuus on mielestäni sellaista, että päättäjät pistävät etusijalle Suomen ja suomalaiset. Eivät ajattele ensisijaisesti koko maailman pelastamista.


Näen, että Suomen on monestakin syystä viisasta osallistua kansainväliseen yhteistyöhön, ei käpertyä sisäänpäin. Kuitenkin haluan, että Suomi säilyy itsenäisenä valtiona ja pidämme puolemme Euroopan Unionissa, joka hitaasti nytkähtelee kohti liittovaltiota. On hyvä, että perussuomalaiset tuo kriittisiä äänenpainoja EU-keskusteluun Suomessa. Ilman perussuomalaisia tämä keskustelu olisikin hyvin yksipuolista, jopa mediassa, jonka sentään pitäisi olla vallan vahtikoira ja vallitsevien totuuksien kyseenalaistaja.


Minä pidän tärkeänä, että yhteiskunnallista päätöksentekoa ohjaisi ennen kaikkea järki. Ei ideologinen unelmahöttö tai epärealistinen haaveilu. En luota päättäjään, joka oitis nielee jonkin nyyhkytarinan ja aloittaa tunnepitoisen vaahtoamisen. Tällaista valitettavasti näkee vihervasemmiston piirissä. Perussuomalaiset on minusta puolue, jolla on sopivasti jalat maassa. Perussuomalaisilla on oma vankka arvopohja, mutta mikään maailmoja halaileva ideologinen huttu ei ohjaa politiikan tekemistä. Puolueena se ei myöskään ole sitoutunut minkään sidosryhmän etujen ajamiseen, kuten vasemmisto on kytkeytynyt ay-liikkeeseen ja kokooomus suurpääomaan.


Nykyhallituksen touhua katsellessa minä kaipaan lisää realismia politiikkaan. Realismia on tunnustaa esimerkiksi se, että avoin maahanmuutto ei ole pelkästään hyväksi Suomelle. Näen uutisista, mitä Ruotsissa, meidän länsinaapurissamme, tapahtuu. Maahanmuuttajajengit mellakoivat, polttavat autoja ja tehtailevat rikoksia. Suuriin kaupunkeihin on syntynyt niin levottomia lähiöitä, ettei kantaväestö uskalla liikkua niissä. Tämä on seurausta liian avoimesta ja idealistisesta maahanmuuttopolitiikasta. Minä en halua, että Suomessa tehdään samat virheet kuin Ruotsissa. Siksi minun ääneni menevät jatkossa perussuomalaisille.


Twitterissä joku nälvi, että "taisi Anni muuttua, ei vihreät". Tämä on totta, mutta vain osittain. Minä muutuin siten, että minusta on karissut paljon nuoruuden idealismia. Myös minun arvoni ovat muuttuneet. Mutta myös vihreät muuttuivat, enkä minä sen vuoksi kokenut puoluetta enää omakseni. Vihreät alkoi kallistua liikaa vasemmalle ja liikaa kolmannen aallon feminismiin.


Myös perussuomalaiset ovat muuttuneet. Jussi Halla-ahon johtamana se ei ole enää täysin sama puolue kuin Soinin aikoina. Jos Soini edelleen johtaisi puoluetta, se olisi ollut minulle este liittyä perussuomalaisiin. Näen, että puolue on nykyisin avoimempi kaikenlaisille ihmisille. Ja näkyyhän se: moni kaltaiseni arvoliberaali on löytänyt perussuomalaisista poliittisen kodin. Jatkossa toivottavasti entistä useampi.



tiistai 21. heinäkuuta 2020

Poliittista väkivaltaa Suomessa!

Viikko sitten kirjoitin somekiusaamisesta ja häiriköinnistä. Yhtään vähättelemättä nettihäiriköiden aiheuttamaa harmia ja mielipahaa, viikon takainen kirjoitukseni tuntuu nyt vähäpätöiseltä.

Jämsässä tapahtui 17.7. raaka pahoinpitely, jonka motiivi oli mitä ilmeisimmin poliittinen. Uhri on Pekka Kataja, perussuomalaisten Keski-Suomen vaalipäällikkö ja aktiivi. Katajan kotiin tunkeutui kaksi miestä, jotka pieksivät hänet hakkaamalla vasaralla päähän ja potkimalla maassa makaavaa uhriaan. Tämän raukkamaisen ja julman teon jälkeen on ihme, että Kataja ylipäätään on hengissä. Poliisi tutkii tekoa tapon yrityksenä.

Uutinen järkytti minua kovasti. Tämän jälkeen tuntuu suorastaan koomiselta valittaa sellaisesta, että joku on sanonut pahasti netissä. Olemme siirtyneet aivan toiseen sfääriin. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa ei ole tarvinnut pelätä, että poliittisen toiminnan seurauksena voisi jopa päästä hengestään!

Hämmästyttävää, miten vähälle huomiolle tapaus on jäänyt mediassa ja muiden puolueiden keskuudessa. Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan pikku-uutisen, vuorokauden viiveellä. Uutisen kommenttiosiota lehti moderoi tiukasti. Yle kiinnostui asiasta toden teolla vasta sitten, kun Kataja otti puheeksi, että tekijät saattavat olla äärioikeistolaisia.

Ihmettelen erityisesti sisäasiainministeri Maria Ohisalon (vihr) hiljaisuutta. Eilen 21.7. Ohisalo julkaisi lyhyen twiitin, jossa hän toteaa, että poliisi tutkii asiaa ja toivottaa Katajalle voimia toipumiseen. Ministeri ei tuomitse tapahtunutta eikä ilmaise millään tavalla, että olisi järkyttynyt tai yllättynyt. Ja itse tapauksesta oli siis kulunut neljä päivää. Neljä päivää!

Turvallisuusasiat ovat sisäministerin vastuualuetta. Olen hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ohisalo ole huolissaan siitä, että Suomessa on tapahtunut raaka tapon yritys, jonka motiivi todennäköisesti on uhrin poliittinen toiminta. Tapaus on Suomen oloissa erittäin poikkeuksellinen. Poliittisia murhia on Suomessa tapahtunut hyvin vähän, ja niistäkin viimeisin ajoittuu tiettävästi itsenäisyyden alkutaipaleelle.

Voin vaan kuvitella, millainen mekkala olisi syntynyt, jos uhri ei olisikaan perussuomalainen, vaan esimerkiksi vasemmistoliittolainen tai vihreä. Hesari ja Yle tykittäisivät otsikoita vähän väliä, ja tapauksesta kaivettaisiin julkisuuteen kaikki mahdollinen. Tapaus nousisi kaikissa isoissa medioissa pääuutiseksi. A-studiossa tätä puitaisiin varmaan monena iltana useamman asiantuntijan voimin. Maria Ohisalo tuskin kuittaisi asiaa yhdellä niukalla "poliisi tutkii asiaa"- twiitillä. Vihervasemmiston puolue-eliitti tuomitsisi teon jyrkästi. Kaivettaisiin esiin kaikki mahdolliset spekulaatiot tekijöistä, alkaen persuista päättyen kuunatseihin.

Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki tuomitsi teon selväsanaisesti, mikä oli häneltä suoraselkäistä ja oikein. Inhimillisyyttä ja empatiaa täytyy löytyä myös muita kuin "omia" kohtaan. Toivottavasti sen oppisi myös saman puolueen aktiivi Tiia Lehtonen, joka Twitterissä naureskeli, miten "lujaa menee persulandiassa". Lehtosen mukaan "pikkukunnan paikallinen nevahööd persu on pahoinpidelty".

Kyseessä ei siis ole mikä tahansa nakkikioskinujakka, vaan silmitön väkivalta, jossa kahden miehen voimin käytiin iäkkään ihmisen kimppuun. Tekotavasta päätellen uhri oli tarkoitus tappaa. Miten tällainen vähättely ja naureskelu sopii yhteen vasemmistoliiton arvojen kanssa, ihmettelen vaan. Todella mautonta ja ala-arvoista.

Kaikilla ei vain ole sydämen sivistystä. Ja jokainen politiikassa toimiva aktiivi toki tekee politiikkaa omalla tyylillään.

                                                                        * * *

En tunne Pekka Katajaa, mutta toivotan hänelle kaikkea hyvää. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista, mitä hän on kokenut. Tapauksesta jää hänelle varmasti elinikäinen trauma. Toivottavasti tekijät saadaan kiinni ja tiilenpäitä lukemaan.



tiistai 14. heinäkuuta 2020

Parempaa kiusaamista

Vihervasemmisto pitää kovaa meteliä häirinnästä, maalittamisesta ja vihapuheesta, johon "äärioikeisto" syyllistyy. Epäilemättä tätä tapahtuukin. On ihan selvää näyttöä, että eräät etnonationalistiporukat eivät kaihda keinoja, kun haluavat kiusata tai nöyryyttää vastustajaa. Jotkut ovat valmiita vajoamaan jopa niin alas, että toivovat vihollisensa joutuvan joukkoraiskauksen uhriksi tai iloitsevat hänen lastensa kuolemasta.

Tässä kirjoituksessa käsittelen kuitenkin sitä kiusaamista, johon vihervasemmisto itse syyllistyy. Kiusaajien piiri on pienehkö, mutta nauttii punavihreiden keskuudessa laajaa suosiota. Kiusaaminen, joka toisinaan täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkit, on sitä parempaa kiusaamista, jota punavihreiden keskuudessa ei tuomita. Se joko hyväksytään hiljaisesti tai sitä kannatetaan. Oikein mehevälle solvaukselle annetaan raikuvat aplodit!

Äärioikeistolaiset paskat

Twitter on kuin likaämpäri, jonka sisältö löyhkää nenään heti, kun kannen avaa. En käytä enää Twitteriä aktiivisesti, mutta kirjauduin sinne muutamana päivänä vain poimiakseni joitakin yksittäisiä esimerkkejä tätä kirjoitusta varten. Tässä joitakin esimerkkejä vihervasemmiston kielenkäytöstä. Näin he puhuvat perussuomalaisista: rasistit, fasistit, mätäpäät, hullut, roistot, äärioikeistolaiset paskat, homojen vihaajat... Näitä esimerkkejä ei siis tarvitse kaivamalla kaivaa, vaan niitä syöksyy silmille, kun avaa Twitterin.

Näin keskustelevat ihmiset, jotka haluavat kieltää vihapuheen

Öyhötys ei rajoitu pelkästään netin syvään päätyyn, vaan rimanalitukset osataan myös ns. sivistyneissä piireissä. Vihreiden puoluehallituksen jäsen, Helsingin apulaispormestari Anni Sinnemäen erityisavustaja Julianna Kentala kutsui hiljattain Timo Soinia vanhaksi nakkimukiksi. En itsekään kuulu Soinin faneihin, mutta en pitänyt Kentalan pilkallista twiittiä yhtään hauskana. Se osoitti huonoa makua. Karkea huumori, esimerkiksi ihmisryhmän kutsuminen vieraslajiksi, on vihreiden mielestä erittäin tuomittavaa ja rikostutkinnan paikka silloin kun sitä lauotaan perussuomalaisten taholta. Silloin kun he itse vertaavat ihmistä ruoka-annokseen, se on vain rentoa läpänheittoa.

Taannoin Twitterissä nousi hirmuinen myrsky siitä, kun vihervasemmiston suosikkipoika, ilmastoaktivisti Atte Ahokas, sai kuraa niskaan yksittäiseltä twiittaajalta. Punavihreiden rintama nousi äänekkäästi puolustamaan Attea. Eikä siinä mitään. Kyllä kiusattua saa ja pitääkin puolustaa. Mutta kohussa oli surkuhupaisia piirteitä. Huvittavaa on ensinnäkin se kiihko, jolla ilmastoteiniä puolustettiin. Toiseksi minua huvittaa se narratiivi, joka hänestä luotiin. Kiihkoilusta käy esimerkkinä vaikkapa se, kun tasa-arvoaktivisti, Miehet ry:n hallituksessa toimiva Juho Pylvänäinen vastasi täysin asialliseen kommenttiin: "cry me a river ja painu vittuun siitä ulisemasta". Narratiivilla taas tarkoitan sitä tarinaa kiusatusta ilmastopyhimyksestä, lapsesta joka on joutunut "äärioikeiston" häirinnän ja vihan kohteeksi. Tosiasiassa Atte Ahokas ei ole lapsi vaan 17-vuotias nuori. En kiistä, etteikö hän olisi kokenut kiusaamista netissä, mutta siihen hän on syyllistynyt myös itse: esimerkiksi jakamalla minusta vihaketjua Twitterissä tuhansille seuraajilleen.

Pilailun aiheena nieleskely ja änkytys

Toisinaan Twitterissä keskustelun taso on sitä luokkaa, että mieleen tulee alakoulun piha, jossa kaksi räkänokkajengiä kilvan nimittelee ja sättii toisiaan. Vihervasemmisto, joka pitää itseään moraalisesti ylempänä, ei jää sanailussa kakkoseksi. Sanavalinnat ja kiusaamisen aiheet ovat vähintään yhtä lapsellisia kuin toisellakin porukalla.

Jos punavihreiltä kysyisi, onko oikein pilkata ihmistä nieleskelyn tai änkytyksen vuoksi, vastaus olisi luultavasti, että ei tietenkään. Poikkeuksena perussuomalaiset ja Jussi Halla-aho. Halla-ahon esiintyminen on vihervasemmiston kestoaiheita, kun hakemalla haetaan aihetta, jolla pääsisi nolaamaan persuja. Ennen Halla-aho joskus punastui julkisissa esiintymisissä, nykyään hän vain nieleskelee ja joskus änkyttää. Tämäkös riemastuttaa punavihreitä, jotka haluavat nauraa toisen esiintymisjännitykselle. Esimerkiksi Tiia Lehtonen, vasemmistoliiton aktiivi, kutsui Halla-ahoa ylikasvaneeksi lautajonneksi ja teki pilaa tämän änkytyksestä. Tarkoitus oli ilmeinen, eli saattaa Halla-aho naurunalaiseksi näin lapsellisilla keinoilla.

Vihervasemmiston halpamaisuus vetää todella hiljaiseksi. Kovasti ollaan hyvän puolella pahaa vastaan. Ollaan kriminalisoimassa vihapuhetta ja maalittamista. Kiroillaan ja möykätään, kun jotakuta kiusataan - mutta vain silloin kun kiusaaminen kohdistuu johonkin toiseen social justice warrioriin. Ollaan valmiita vetämään poskettoman lapsellista linjaa, kuten ivaamaan toisen punastelua tai änkytystä.

Rasisti, tallukka, kämy...

Millaista kiusaamista minä sain osakseni punavihreältä paremmistolta? Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, minulle kostettiin aika ikävällä tavalla se, että erosin vihreistä ja kerroin siitä julkisesti. Häirintä ei kuitenkaan loppunut siihen, että minut leimattiin transfoobikoksi ja linkolalaiseksi. Lähes joka kerta, kun twiittasin politiikasta, sain vastaukseksi milloin mitäkin haukkumista, olkiukkoilua ja vääristelyä. Sain kuulla olevani persutrolli, rasisti, nationalisti, tallukka, kämy, persu-Anni, kusipää-Anni, äärioikeistolainen, täysin sekaisin oleva ihminen.

Siinä ne esimerkit, jotka ensimmäisenä tulivat mieleen. Kerran vastasin aivan asiallisesti eräälle nimittelijälle. Hän latasi minulle takaisin: "Sä erosit vihreistä. Mitä oikein odotit? Jotain hyvää pohdintaa-palkintoja, vai?"

Ystävän neuvo niille, jotka ovat vielä vihreiden jäseniä, mutta pohtivat eroa puolueesta: älkää ihmeessä kertoko siitä julkisesti, vaan lähettäkää eroilmoitus kaikessa hiljaisuudessa! Seuraus voi olla massiivinen kiusaamis- ja lokaamiskampanja.

Minä en piittaa haukkumasanoista, mutta minua korpesi se, että ammattini otettiin tässä kiusaamiskampanjassa yhdeksi aseeksi. Todella alhaista. Olen ammatiltani sairaanhoitaja. Olen toiminut alalla 15 vuotta, eikä ammattietiikkaani ole koskaan kyseenalaistettu. Minulle on samantekevää, mikä on potilaani uskonnollinen tai poliittinen vakaumus tai mihin vähemmistöön hän kuuluu. Kaikki ovat minulle samanarvoisia, ja kaikki ansaitsevat saman hyvän hoidon. Mutta joku minulle tuntematon vihervasemmiston edustaja hyökkäsi minua vastaan Twitterissä väittäen, että vihaan kaikkia vähemmistöjä, eikä hän uskaltaisi olla potilaani, koska vihaan homoja niin paljon. Väite on niin täyttä puppua, että paksumpaa valhetta saa hakea. En todellakaan vihaa homoseksuaaleja enkä muitakaan vähemmistöjä. Mitään näyttöä tällä henkilöllä ei tietenkään ollut esittää väitteidensä tueksi. Hän kuitenkin kehtasi uhkailla minua yhteydenotolla työnantajaani.

Tätä siis on se parempi kiusaaminen. Nimittelyä, solvauksia, maalittamista, valehtelua, vääristelyä, alatyylistä kielenkäyttöä, uhkailua. Tämä oli osasyy siihen, että päätin siirtyä sivuun Twitter-keskusteluista.

Vihervasemmisto pyrkii hallitsemaan yhteiskunnallisen keskustelun ilmatilaa. Keinot ovat entistä likaisempia. Ei ihme, että yhä useampi on ennemmin hiljaa kuin ottaa kantaa johonkin poleemiseen aiheeseen. Punavihreät työntävät julkisuuteen omaa totuuttaan. Erimieliset hiljennetään (tai yritetään hiljentää) viha- ja kiusaamiskampanjoilla.