Esitin taannoin kärkkään väitteen, että intersektionaalinen feminismi on marxilaisuudesta ammentava, rasistinen ja sotkuinen uhrikultti. Sain palautetta, että minun pitäisi tarkistaa määritelmäni. Se on kuulemma pahasti pielessä. Palautteen antaja ei kuitenkaan tarkentanut, mikä ylllämainitussa väitteessä on pielessä.
Koska olen saanut väitteestäni palautetta, positiivista ja negatiivista, aion nyt pureutua tarkemmin aiheeseen intersektionaalinen feminismi. Mikä on tämä feminismin muoto, joka on nykyisen hallituksen tasa-arvo-ohjelman kantava teema? Miksi esitin noin poleemisen väitteen? Miten perustelen sen? Kaikki selviää tästä kirjoituksesta.
Intersektionaalista feminismiä kutsutaan joskus kolmannen tai neljännen aallon feminismiksi. Käytössä on myös käsite postmoderni feminismi. Intersektionalismin luojana pidetään amerikkalaista professoria Kimberlé Crenshawta. On esitetty, että aatteen juuret olisivat niinkin pitkällä kuin 1930-luvulla: ns. Frankfurtin koulukunnan kehittämässä kriittisessä teoriassa on yhteneväisyyksiä intersektionalismiin.
Intersektionalismi tulee englannin kielen sanoista inter section. Intersektionalismi tarkoittaa, että ihminen voi joutua elämässään kohtaamaan erilaisia syrjinnän muotoja, jolloin syrjintä ikään kuin risteää ja kertautuu. Syrjintään johtavia ominaisuuksia ovat muun muassa ihonväri, seksuaalinen suuntautuminen, sukupuoli, vammaisuus, uskonto tai sosioekonominen asema. Esimerkiksi tummaihoinen lesbonainen on elämässään monella tavalla sorrettu. Teorian mukaan syrjinnän taustalla on hyvin usein jokin sortava rakenne.
Intersektionalismi on ollut kovassa nosteessa Suomessa ainakin viimeiset kymmenen vuotta. Aate on rantautunut Suomeen jenkkiyliopistoista. Sen on ottanut omakseen etenkin vasemmistoälymystö, vihreät, jotkut kansalaisjärjestöt sekä tietenkin Suomen pienpuoluekartalta tuttu feministinen puolue. Aate ulottuu jo joihinkin valtakunnallisiin hallintoelimiin, esimerkiksi Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselle (THL). Intersektionalismin henkisiä ja älyllisiä tukikohtia Suomessa ovat ne viisi yliopistoa, joista löytyy sukupuolentutkimuksen laitos. Aatteen kannatus on hyvin suurta opiskelijapiireissä etenkin yhteiskuntatieteellisissä sekä humanistisissa tiedekunnissa. Tiedottamispuolesta huolehtivat suuret mediatalot Yle ja Helsingin Sanomat, joiden toimittajista ei puutu tämän aatteen puolestapuhujia.
Intersektionaalisen feminismin kannattajien mukaan intersektionalismi ei ole aate, ideologia eikä kultti vaan työkalu, jolla pyritään tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tavoitteena on yhdenvertaisuus.
Tämähän käy järkeen, eikö totta? On selvää, että liikuntavammainen transsukupuolinen tummaihoinen mies on yhteiskunnassa kehnommassa asemassa kuin vaikkapa tavallisista keskiluokkaisista oloista ponnistava ei-vammainen cis-heteronainen. Mikä tässä sitten herättää niin kuumia tunteita? Miksi kukaan vastustaisi yleisesti hyvinä pidettyjä asioita, kuten tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, kaikkien yhtäläisiä mahdollisuuksia?
Ongelma on siinä, että jos joku asetetaan uhrin asemaan, joku toinen määrätään sortajan pallille. Uhria ei ole olemassa ilman sortajaa.
Intersektionaalinen feminismi on voimakkaasti ihmisiä lokeroiva aate. Ihmistä ei nähdä yksilönä, vaan jonkin ryhmän edustajana. Lokeroita tässä sekavassa ideologiassa on hyvin monia. Esimerkiksi transsukupuoliset (uhri), tummaihoiset (uhri), heteroseksuaaliset (etuoikeutettu), miehet (etuoikeutettu)... Listaa voisi jatkaa todella pitkälle. Ihminen voi sijoittua hyvin moneen eri lokeroon. Mitä useammassa uhrilokerossa ihminen on, sitä enemmän hän saa kuvitteellisia "uhripisteitä". Mitä enemmän uhripisteitä, sitä korkeammalle sijoittuu intsersektionaalisessa hierarkiassa. Mitä vähemmän uhripisteitä, sitä selvemmin ihminen sijoittuu sortajan asemaan. Hierarkian pohjalla on valkoinen cis-heromies. Hänellä on nolla uhripistettä. Ja koska tässä uhri vs. sortajapelissä jonkun on oltava sortaja, sehän on silloin... Niin, arvaatte kyllä.
Esitin aiemmin väitteen, että intesektionaalinen feminismi ammentaa marxilaisuudesta. Seison väitteeni takana edelleen. Feministiteoreetikot itse ovat julistaneet, että feminismi on samaa aateperhettä, Marxin teorioiden jatkumoa. Intersektionalismi on marxilaisuuden päivitetty versio. Enää ei puhuta tuotantovälineiden sosialisoimisesta eikä proletariaatin diktatuurista. Kapitalismia kyllä edelleen vastustetaan, koska kapitalismi on etuoikeutettujen miesten luomus, joka tuo maailmaan pelkkää sortoa ja pahuutta. Sorretun proletariaatin sijaan nykyfeministit nostavat framille sorretut vähemmistöt. Kuvaavaa on, ettei oikeiston piiristä juuri löydy intersektionalismin kannattajia. Tämän aatteen rummuttajat löytyvät vasemmistosta, vihreistä, kulttuurieliitistä, valtamediasta sekä vasemmistohenkisistä pienpuolueista ja järjestöistä.
Jos vanhan ajan marxilaiset vaativat kuuliaisuutta aatteelle, samaa dogmaattisuutta on havaittavissa intesektionalistien piireissä. Ulkopuolelta tarkkaileva voisi erehtyä luulemaan, että kyse on uskonnollisista menoista. Aatteessa onkin toden totta kulttimaisia piirteitä. Intersektionalismin keskushahmot ovat kunnioitettuja henkilöitä, joiden asema muistuttaa ylipappia tai ylipapitarta. Keskushahmot muistuttavat säännöllisesti jokaiselle (paitsi kaikkein uhreimmassa positiossa oleville) heidän "etuoikeuksistaan". Omien etuoikeuksien tiedostaminen, niiden anteeksipyytäminen ja omassa syntisyydessä vellominen ovat intersektionalismin ydintä. Aatteeseen kuuluu itseruoskinta ja syyllisyydentunnot. Syyllisyyttä pitää tuntea jopa menneiden sukupolvien pahoista teoista, vaikka itsellä ei ole ollut niihin osaa eikä arpaa. Keskushahmot tiedottavat säännöllisesti henkilöistä tai tahoista, jotka ovat toimineet vastoin intersektionalismin periaatteita. Sääntöjen rikkoja voi olla joku omasta viiteryhmästä tai täysin ulkopuolinen "rasisti" tai "transfoobikko". Jos joku porukan sisällä on rikkonut sääntöjä (esim. käyttämällä jotakin väärää sanaa tai termiä), hän voi saada asemansa takaisin erilaisilla anteeksipyytely- ja katumusrituaaleilla. Kulttimaisuutta osoittavat myös ns. väistämissäännöt, joiden mukaan tietyssä valtapositiossa olevan täytyy tietää paikkansa, vaieta ja antaa puheoikeus uhripositiossa olevalle. Kommunikaatiossaan kultin jäsenet käyttävät kryptistä uuskieltä, joka ulkopuolisen korvissa kuulostaa oudolta ja keinotekoiselta. Vilisee sanoja ja termejä kuten turvallinen tila, rodullistettu, binäärinen, ei-binäärinen tai mikroaggressio.
Kuulostaa melko sakealta, eikö vain? Kuin seuraisi jonkin hörhöpoppoon huuruisia kulttimenoja. Mielikuva ei olekaan kovin kaukaa haettu.
Jo kaiken edellä kertomani perusteella uskallan väittää, ettei intersektionaalinen feminismi ole todellakaan pelkkä työkalu rakennettaessa parempaa maailmaa. Se on nimenomaan ideologia, vaikka kannattajat kiistävät tämän. Se on ideologia, joka on hyvin ristiriitainen ja sisältää uususkonnollisia piirteitä.
Mistä sitten tulee aatteen ristiriitaisuus ja epäloogisuus? Intersektionaalinen feminismi vastustaa rasismia, mutta tekee sen rasismilla. Aate itsessään on rasistinen. Se ei pidä ihmisiä samanarvoisina, vaan asettaa ihmiset eri asemaan ihonvärin tai sukupuolen perusteella. Jos esimerkiksi valkoiselle miehelle sanotaan, ettei sinulla ole puheoikeutta, koska olet valkoinen mies, se on rasismia. Toisen ihmisen vaientamista ihonvärin ja sukupuolen perusteella.
Intersektionalismin säännöt ovat niin monimutkaiset, että jopa sen vannoutuneet puolestapuhujat kompastelevat niihin. Tästä saatiin hauska esimerkki vähän aikaa sitten, kun kansanedustaja Iiris Suomela (vihr.) puuttui puheeseen eräällä Facebookin julkisella tapahtumasivulla. Suomela tiedusteli tapahtuman järjestäjiltä, onko jokin erityinen syy, miksi teillä on all male-panel tekeillä. Järjestäjä vastasi Suomelalle, että on epäkohteliasta olettaa toisen sukupuoli, etenkin kun olettaa väärin. Henkilö korjasi Suomelalle, että hän ei ole mies vaan muunsukupuolinen. Suomela joutui nolona pyytelemään anteeksi.
Ei saa olettaa sukupuolta eikä seksuaalista suuntatumista. Tämä on yksi intersektionalismin perussääntöjä. Oletuksia eivät saa tehdä muut kuin intersektionalistit itse. Jokainen heidän kanssaan väittelevä tulee taatusti huomaamaan sen jossain vaiheessa. Minullekin on eräs vasemmistoliiton nuori aktiivi kommentoinut Twitterissä, miten surullista on, että minä enemmistön edustajana katson asiakseni ottaa kantaa mihinkään, mikä liittyy trans-aiheseen. Kysyin häneltä, mistä hän, tuntematon ihminen netissä, voi tietää, että minä olen enemmistön edustaja. En saanut häneltä vastausta. Hänellä oli siis oikeus tehdä oletus minusta, mutta kultin ulkopuoliset eivät saa tehdä oletuksia kenestäkään.
Intersektionalisteilla on eri säännöt meille ja muille. Tarkoitus pyhittää keinot, kun taistellaan hyvyyden puolesta pahaa vastaan. Pahoja vastaan saa hyökätä. Se ei ole vain oikeus, se on suorastaan velvollisuus. Tuskin mistään muusta ideologisesta ryhmästä löytyy yhtä fanaattisia ja yhtä mustavalkoisesti ajattelevia ihmisiä kuin intersektionaalisen feminismin vannoutuneista kannattajista.
Aatteen kovasta ytimestä putoilee absurdeja syytöksiä. Viime kesänä luin Helsingin Sanomista, että kaikki valkoihoiset ihmiset ovat rasisteja. Myös ne, jotka eivät itse tunnista olevansa rasisteja. Tämän väitteen esitti aivan vakavissaan eräs feministi.
Intersektionaalisen femismismin sotkuisuutta kuvaa hyvin se, että aatteen kannattajat toisinaan riitaantuvat keskenään. Uhriposition asteita on käytännössä hyvin vaikeaa tai mahdotonta vertailla. Feministit ajautuvat toisinaan kiistoihin siitä, kuka on uhrimpi kuin toinen. Tätä kilpailua on joskus kuvattu pilkallisesti sanalla oppression olympics, alistusolympialaiset.
Mitä sitten taphtuu, kun joku vähemmistön edustaja ei suostukaan siihen lokeroon, jonka feministit ovat hänelle määränneet? Kun uhri ei suostukaan olemaan uhri? Seuraa konflikti. Tästä saatiin esimerkki taannoin Twitterissä, kun Seida Sohrabi, kurditaustainen poliitikko, joutui kiistaan vihervasemmiston kanssa feminismiaiheisesta kirjoituksestaan. Sohrabi on tunnettu intersektionalismin arvostelija. Hän on selväsanaisesti ilmoittanut, ettei halua tulla kohdatuksi tummahipiäisenä vähemmistön edustajana, pakolaisena tai muulla tavalla uhrina, vaan hän on Seida, omanlaisensa ihminen ja yksilö. Feministit vimmastuivat. Etenkin vihreiden ja vasemmistoliiton nuorisojärjestöjen kärkipoliitikot sortuivat hyvin alatyyliseen sananvaihtoon. Koska Sohrabi ei suostu olemaan uhri, hän on kuulemma whitepassing henkilö, good immigrant ja enemmistön nuoleskelija.
Kuten aiemmin totesin, intersektionaalisen feminismin henkisiä keskuksia ovat sukupuolentutkimuksen laitokset. Sukupuolentutkimus (ent. naistutkimus) on se tiedon valtatie, josta tätä älyn riemuvoittoa säteilee kaikkialle valtakuntaan. Joku ilkeä on joskus sanonut sukupuolentutkimusta pseudotieteeksi, mutta sitä se ei ole, eihän? Sukupuolentutkimuksen piirissä on joskus sattunut pieniä mokia (esim. Grievance Studies-tapaus 2017-18, jossa alan laatujulkaisut nikottelematta päästivät läpi keksittyjä, täysin järjettömiä artikkeleita "tutkimuksista", jotka käsittelivät mm. koirien raiskauskulttuuria), mutta mitäs pienistä.
Feministit väittävät, että intersektionalismi on itseään korjaava, itseään kritisoiva suuntaus. Minä en ole keskustelua seuratessani koskaan havainnut muuta kuin tuota edellä mainitsemaani itsensä syyttelyä ja itseruoskintaa. En laske sitä aidoksi itsekritiikiksi. Kun olen keskustelua seurannut, minulle tulee tunne, ettei intersektionalisteilla ole valmiuksia vastata kritiikkiin. Kunpa pystyisivät vastaamaan edes selvällä suomen kielellä muotoiltuihin yksinkertaisiin kysymyksiin. Dialogi heidän kanssaan on kauniisti sanoen hieman haastavaa. Erimielisyyteen he vastaavat vetämällä esiin vastapuolen ominaisuuksia tai sitten vain tyytyvät solvaamaan, leimaamaan, vähättelemään tai syyttelemään. Toki ymmärrän, että on vaikea vastata kysymyksiin, kun feministin pelikirjassa ei vastauksia eikä asia-argumentteja ole.
Edellä kirjoittamani pohjalta voi hyvin vetää johtopäätöksen, että olen intersektionaalisen feminismin kritisoija ja vastustaja. Miksi se on haitallinen ideologia? Koska se lisää eriarvoisuutta, vaikka yrittää taistella eriarvoisuutta vastaan. Se lisää vastakkainasettelua ihmisten välillä. Se kylvää epäluottamusta ja pelkoa. Se ei ole aidosti moniäänisen yhteiskunnan kannalla. Keskittymällä ihonväriin ja muihin ulkoisiin ominaisuuksiin se lytistää pitkään jatkuneen, hyvän kehityksen, jossa ihmiset ovat sisäistäneet sen, ettei ihonvärillä ole väliä. Intersektionaalinen feminismi vie yhteiskuntaa kohti erilaisia kiintiöitä, polarisaatiota ja taantumusta.
