Ei ole trendikästä olla avoimesti oikeistolainen ja kansallismielinen. Muodikkaampaa olisi toistella vihervasemmiston hokemia etuoikeuksista, valkoisesta ylivallasta, kapitalismin pahuudesta ja sortavasta patriarkaatista.
Minä olen maksanut hintaa siitä, että olen avoimesti perussuomalainen. Vanhat ystävät ovat alkaneet vierastaa. Yhteen elinikäiseen ystävään katkaisin välit, koska hän toistuvasti teki selväksi, ettei hyväksy minua tällaisena kuin olen. Että minulla on väärät arvot. Hänellä oli merkillisiä vainoharhoja liittyen perussuomalaisiin, ja huomasin noiden harhojen ja ennakkoluulojen olevan niin syvällä, että tuskin millään järkipuheella olisin saanut häntä hylkäämään käsityksiään. Katsoin, ettei meillä ollut edellytyksiä jatkaa ystävyyttä, koska toisen hyväksyminen on nähdäkseni ystävyyden peruslähtökohta.
Eräs toinen ystäväni taas lopetti seuraamiseni somessa, ja kun tiedustelin kohteliaasti, onko tähän jokin erityinen syy, hän vastasi, että olen kirjoittelullani aiheuttanut hänelle surua ja mielipahaa. Kirjoituksillani hän viittasi joihinkin tekemiini woke- ja feminismikriittisiin päivityksiin. Kun on vihervasemmistolainen feministi, jonka maailmankatsomus ja yliopisto-opinnot gradua myöten pohjaavat feministisiin teorioihin, niin kritiikkini oli tehnyt hänet kovin surulliseksi. Sen sijaan, että olisi vastannut kritiikkiin, hän yksinkertaisesti lopetti seuraamisen, koska halusi säästää itseään mielipahalta. Näin siitä huolimatta, että instagram-tililläni en varsinaisesti keskity tuuttaamaan politiikkaa, vaan päivitykseni liittyvät harrastuksiin ja oman elämän sattumuksiin. Toki politiikkaakin siellä käsittelen, mutta huomattavasti vähemmässä määrin.
Minua ei häiritse, jos ystäväni on vihervasemmistolainen ja feministi. Mutta vihervasemmistolaisia feministejä tuntuu kovasti häiritsevän se, että minä olen perussuomalainen.
Kun luen feministien ja vihervasemmiston kirjoituksia, ne eivät herätä minussa surua tai mielipahaa. Ne eivät herätä mitään tunteita. Korkeintaan ärtymystä.
Harmittaa sikäli, että nämä molemmat ystävät ovat olleet minulle tärkeitä. Minulla on heidän kanssaan pitkä yhteinen elämänhistoria, vuosikymmeniä kestänyt ystävyys. On hyvin ikävää, että poliittisen erimielisyyden takia käännetään selkä.
Ystäväni (tai pitäisikö sanoa entisen ystäväni) antamasta palautteesta tuli mieleeni se passiivis-aggressiivinen tapa, jolla feministit joskus vastaavat kritiikkiin. Minulla on tästä kokemusta aiemminkin. Joissakin Twitter-keskusteluissa minulle on kommentoitu suunnilleen tähän tapaan: "musta on vaan tosi surullista, että sä katsot asiaksesi valtaväestön edustajana jne jne" tai "mua surettaa, miten säkin oot nyt tollanen, vaikka ensin aattelin että oot ihan ok". Tässä ikään kuin valitellaan omaa tunnereaktiota ja salakavalasti pistetään se toisen syyksi. Tuun surulliseksi, kun sä oot noin paha. Miksi et ole hyvä? Tässä retoriikassa on jotain todella alentuvaa. Sillä yritetään manipuloida, saada toinen osapuoli nöyrtymään. Surun ja mielipahan tunteet ovat kuitenkin ihmisestä itsestään lähtöisin. En ota niistä vastuuta, koska olen kritisoinut ilmiöitä ja asioita, en yksilöitä. En ole herjannut enkä käyttänyt alatyylistä kieltä. Näin ollen en pyydä anteeksi kenenkään kokemaa mielipahaa.
On raastavaa, kun tökitään oman ajattelun ytimeen. Osoitetaan sen ristiriitaisuutta, tekopyhyyttä, onttoutta ja epäloogisuutta. Kun on rakentanut maailmankatsomuksensa, opintonsa, ajattelunsa ja sosiaaliset piirinsä jonkin ideologian ympärille, on tuskallista nähdä, millaisilla savijaloilla se seisoo. Silloin jää kolme vaihtoehtoa: voi joko torjua tosiasiat, kieltää ne (eli väittää niitä valheiksi) tai sitten voi kohdata totuuden. Uskon, että monet feministit varmasti sisimmässään tietävät ja tuntevat ideologiansa hataruuden, mutta on jo liian myöhäistä. Oma identiteetti, ystäväpiiri, omat kallisarvoiset akateemiset opinnot, kaikki lepäävät sen varassa. Kuka sellaisesta haluaisi luopua? Helpompaa on sulkea silmät. On varmasti pidemmän päälle aika hankalaa elää tuollaisessa kognitiivisessa dissonanssissa.
Identiteettipolitiikan ydintä on laumasieluisuus: se, että näkee itsensä osana jotakin ryhmää (vaikkapa vihreitä feministejä), jota yhdistää samat arvot, sama ideologia kaikkine mantroineen. Ollaan tiedostavia "hyviä" ihmisiä. Tälle ryhmälle tyypillisiä piirteitä ovat näennäinen suvaitsevaisuus ja liberaalius, kaupunkilaisuus, trendikkyys, ympäristötietoisuus, akateemisuus ja tietynlainen elitismi. Tässä ryhmässä toistellaan tiettyjä narratiiveja, kuten: intersektionaalinen feminismi on varteenotettava teoria ja työkalu. Sukupuolentutkimus on vakavasti otettavaa tiedettä. Monikulttuurisuus on rikkaus. Suomi tarvitsee lisää turvapaikanhakijoita. Kaikki valkoiset cis-sukupuoliset heterot ovat etuoikeutettuja. Kaikki vähemmistöt ovat sorrettuja... Näitä voisi keksiä vaikka kuinka paljon, mutta olkoon. Näitä narratiiveja toistellaan, vaikka sisimmässä ehkä tiedetään niiden onttous ja valheellisuus. Tiedetään, miten helposti niiltä putoaa pohja, kun lyödään asia-argumentteja tiskiin. Silti niistä pidetään kouristuksenomaisesti kiinni. Ovathan ne niin syvästi kaikkea sitä, mistä oma minuus rakentuu, oma elämänpiiri, omat sosiaaliset ympyrät.
Olen itsekin ollut punavihreä. Joskaan en ole ikinä kuulunut "kermapeppufeministeihin". En ole oikeastaan koskaan perustanut feminismistä, pois lukien se feminismi, mistä kaikki lähti, eli ensimmäisen aallon feminismi. Minäkin siis ennen punavihreänä olin hyvinkin idealistinen ja halusin uskoa, että muutos lähtee yksilötasolta. Maailma muuttuu paremmaksi, kun me kaikki vain olemme hyviä. Turvapaikanhakijat ovat tulleet hakemaan turvaa, ja meidän tehtävämme on tarjota sitä. Suomen kuuluu olla etujoukoissa näyttämässä muulle maailmalle esimerkkiä ilmastonmuutoksen vastaisessa työssä. Tässä joitakin asioita, joihin silloin uskoin. Tästä ei edes ole kovin kauan aikaa.
Mutta minä en vain pystynyt elämään valheessa. Kun tosiasioita vähä vähältä paljastui, minä en voinut sulkea niiltä silmiäni. En voinut selitellä niitä pois. En pysty teeskentelemään, että faktat eivät pidä paikkaansa. Paska ei muutu kullaksi, vaikka sitä käärisi kuinka koreaan käärepaperiin.
Totuus sattuu, mutta lopulta se tekee vapaaksi.
