Tätä tekstiä kirjoittaessa huumeiden käyttötilojen perustamista koskeva kansalaisaloite on kerännyt yli 53 000 allekirjoitusta. Aloite, jonka itsekin allekirjoitin, etenee siis eduskuntaan. Toteutuessaan hanke vaatisi lainsäädännön remontin, koska huumausaineiden käyttö ja hallussapito ovat Suomessa rikoksia.
Kannatan inhimillistä päihdepolitiikkaa. Jos minulla olisi valta, millaisia uudistuksia tekisin?
* Huumeiden käytön ja hallussapidon kriminalisoinnista luovuttaisiin. Huumeiden myyminen olisi edelleen laitonta.
* Resursseja lisättäisiin ennaltaehkäisevään työhön. En tarkoita puhtaasti päihdevalistusta vaan ennaltaehkäisevää työtä laajemmin ymmärrettynä. Riskitekijöiden tunnistamista ja niihin puuttumista. Neuvoloiden, päiväkotien, koulujen, sosiaalityön, poliisin, perheneuvoloiden vahvistamista. Tukea riskiperheille.
* Vahvempaa tukea syrjäytymisvaarassa oleville. Niille, joilla lähtökohdat ovat keskivertoa heikommat. Perheisiin, joissa on esimerkiksi mielenterveysongelmia tai köyhyyttä.
Erityistä kannattelua tarvitsevat huostaanotetut lapset ja nuoret.
Huumeiden käytön aloittaa useammin mies kuin nainen, ja huomattavan monella on tarkkaavaisuushäiriö tai jokin muu neuropsykologinen haaste.
* Lisää resursseja hoitoon ja kuntoutukseen, erityisesti pitkäkestoiseen päihdekuntoutukseen.
* Päihdetyön ammattilaiset, kuten psykiatrit ja sairaanhoitajat, paremmin mukaan päihdepolitiikan suunnitteluun. Kentällä työskentelevillä ammattilaisilla, huumeongelmaisia päivittäin kohtaavilla, on paras asiantuntemus.
* Käynnistäisin hankkeen, jossa haastateltaisiin kuiville päässeitä entisiä käyttäjiä. Hankkeessa selvitettäisiin, millaisia ovat heidän kokemuksensa palveluista ja – ennen kaikkea – mikä auttoi heitä raitistumaan. Onnistuneista kuntoutumisen tarinoista voisi ottaa oppia. Niiden pohjalta voisi luoda hoitopolkuja.
* Helsingissä pilotoitaisiin valvottua huumeiden käyttötilaa.
Miksi tällaisia, joidenkin mielestä radikaaleilta kuulostavia, uudistuksia? Siksi, että nykyinen, moraaliseen tuomitsemiseen ja rankaisemiseen pohjaava huumepolitiikka ei ole toiminut. Tarkalleen ottaen "Suomen malli" on yhdistelmä rankaisemista ja hoitoonohjausta. Hoitoon pääsyssä on puutteita. Varsinkin pitkäkestoinen päihdekuntoutus on todella kiven alla.
Suomi johtaa Euroopan tilastoa nuorten huumekuolemissa. Huumeiden saatavuus on helpottunut, niiden käyttö on lisääntynyt ja käytön myötä lieveilmiöt näkyvät yhä pahempina. Viime vuoden kuntavaalien alla omassa kotikaupungissani Tampereella yksi vilkkaimmista keskustelunaiheista oli lisääntyvä huumeiden käyttö ja sen näkyminen Tampereen katukuvassa.
Yhteiskunnallisen päätöksenteon pitää perustua näyttöön ja tutkittuun tietoon. Se ei saa perustua tunteisiin, mielipiteisiin eikä moralisointiin. Tosiasia on, että huumeet eivät häviä Suomesta eivätkä maailmasta. Vaikka tekisimme kuinka hyvää ennaltaehkäisevää työtä, aina tulee olemaan niitä, jotka käyttävät. Meidän täytyy siis hyväksyä, että maailma ei tule valmiiksi tässäkään asiassa. Käyttäjien rankaisemisen sijaan on keskityttävä haittojen minimoimiseen, heidän tavoittamiseensa ja hoitoonohjaukseensa.
Moni maa Euroopassa ja Euroopan ulkopuolellakin on lähtenyt uudistamaan huumepolitiikkaa siten, että keskiössä on haittojen minimointi. Huumeiden käyttötiloja löytyy Pohjoismaistakin, Norjasta ja Tanskasta. Näyttö on lupaavaa.
Sen sijaan rangaistuksiin ja niiden koventamiseen perustuva malli ei ole tehonnut. Jos se toimisi, maailmassa olisi useita maita, joissa huumeongelmaa ei olisi. Mutta niissäkin maissa, joissa huumeiden käytöstä joutuu vankilaan ja myymisestä tuomitaan kuolemaan, huumeita käytetään edelleen. Ongelma on jopa pahentunut.
Rankaisemista ja pakkohoitoa puoltavien puheista kuultaa inho ja halveksunta huumeidenkäyttäjiä kohtaan. Asenteet ovat tuomitsevia, mikä on tavallaan ymmärrettävää. Narkomaanit ovat arvaamattomuudessaan pelottavia. He häiriköivät, varastelevat, käyttäytyvät usein aggressiivisesti, väkivaltaisesti tai ovat sekavassa tilassa. Itsekin kohtaan huumeidenkäyttäjiä työssäni ja tiedän, miten haastavia potilaita he voivat olla.
Mutta narkomaanikin on ihminen. Ja hänessä täytyy nähdä ihminen. Jokainen narkomaanikin on joskus ollut lapsi. Lapsi, joka halusi itselleen toisenlaisen tulevaisuuden kuin se todellisuus, jota lopulta päätyi elämään. Monella käyttäjällä on jossain läheisiä ihmisiä, esimerkiksi vanhemmat, jotka muistavat hänet sellaisena kuin hän lapsena oli, ennen ajautumista päihdekierteeseen. Vaikka täytyy nähdä ja tunnustaa yksilön vastuu, minä ajattelen niin, ettei kukaan halua itselleen sellaista elämää, johon narkomaanina päätyy. Huumeidenkäyttäjän todellisuus on kaoottista ja väkivaltaista.
Minulla oli nuorempana kiinnostusta päihdetyöhön, joten viimeistellessäni terveydenhoitajan opintojani hakeuduin päättöharjoitteluun Päiväperhoon, joka on Tampereella sijaitseva päihdeperheiden matalan kynnyksen tukikeskus. Päiväperhon toiminta on sote-alan piireissä hyvin tunnettua ja arvostettua. Keskuksessa käy silloin tällöin muiden kuntien päättäjiä ja päihdetyöntekijöitä hakemassa oppia ja vinkkejä päihdetyön järjestämiseen.
Viikot Päiväperhossa vaikuttivat syvästi minuun ja muokkasivat ajatteluani huumeidenkäyttäjistä. Kohtaamiset asiakkaiden kanssa ja pitkät keskustelut henkilökunnan kanssa jättivät jäljen. Tapasin naisen, joka oli kirjaimellisesti noukittu katuojasta henkihieverissä. Sairaalassa havaittiin, että nainen on 16. viikolla raskaana. Tapasin tytön, joka pääsi raskautensa aikana korvaushoitoon, synnytti lapsensa ja raitistui. Tapasin naisen, jolla oli pitkä huume- ja väkivaltarikoshistoria. Hän kertoi, että vankilassa ollessaan hän päätti muuttaa elämänsä suunnan. Hän kuvaili, miten vaikeaa on päästä huumekuvioista irti, kun heti vankilasta vapauduttua samat "piripäät" etsivät hänet eivätkä jätä rauhaan.
Monen huumeidenkäyttäjän lapsuus on ollut rikkinäinen ja kaltoinkohtelun sävyttämä. En pysty moraalisesti tuomitsemaan ihmistä, jolla ei omassa lapsuudessaan ollut ainuttakaan turvallista aikuista. Lapsuudenkodissa vallitsi sekamelska, alati vaihtuvat juopporemmit ja väkivallan uhka. Kun lapsuus kuluu katsellen vanhempien ryyppäämistä, luonteva jatko on päihteiden käytön aloittaminen varhaisteini-iässä.
Huumepolitiikan reformi Suomessa tulee tapahtumaan, mutta aikaa se ottaa. Vuosia tai vuosikymmeniä. Valitettavasti oma puolueeni Perussuomalaiset ei ole päihdepolitiikan uudistuksen suunnannäyttäjä vaan pikemminkin jarruttaja. Muissa puolueissa, etenkin nuorisopoliitikkojen keskuudessa, on nähtävillä heräämistä. Ajatustenvaihto yli puoluerajojen on alkanut.
Huumepolitiikan uudistamiseksi poliitikkojen tulisi ottaa onkeensa tutkittu tieto, kuunnella asiantuntijoita ja kuulostella omia asenteitaan. On hyvä reflektoida sitä, miten itse näen huumeidenkäyttäjät ja vaikuttaako se päätöksentekooni. Näenkö narkomaanissa ihmisen vai ihmisroskan?
