torstai 25. kesäkuuta 2020

Feministit jyräävät

Miten asiat sitten etenivät siihen pisteeseen, että erosin puolueesta, somekohun saattelemana?

Joskus ihmiselle voi tulla vastaan politiikassa jokin yksittäinen iso juttu, joka on niin merkittävä, ettei sen jälkeen enää tunne puoluetta omakseen. Esimerkiksi jokin linjaus ei miellytä. Tai sitten puolue myöntyy kompromissina johonkin päätökseen, jonka voi katsoa olevan vastoin periaatteita.

Minulle ei tullut vastaan mitään sellaista pommia, joka olisi pistänyt minut kirjoittamaan eronpyynnön. Ajatus kyti mielessä kuukausia ja kypsyi sitten viime vuoden lopulla. En vaan tuntenut puoluetta enää omakseni.

Kokonaisuudessaan vihreitä vietiin (ja viedään) mielestäni väärään suuntaan. Puolue on tullut kauaksi siitä, mikä se on ollut perustamisvaiheessa. Puolueen juuret ovat 1980-luvun ympäristöliikehdinnässä. Edelleen vihreät on minusta se eduskuntapuolue, joka nostaa ympäristöasiat näkyvimmin esille. Mutta yhä enemmän ja enemmän ympäristöteema hukkuu kaiken muun "sälän" alle. Vihreiden riveissä toimii kovaääninen feministien joukko, jolla on paljon valtaa. Se, että feministit ovat puolueessa niin keskeisissä asemissa, ei voi olla näkymättä siinä, mitä teemoja tuodaan esiin ja mitä pidetään tärkeänä. Uskaltaisin jopa väittää, ettei vihreitä kohta erota F-puolueesta.

Itse en oikein piittaa femismistä. En ainakaan siinä muodossa kuin tämän päivän intersektionalistit sitä tuputtavat.

Feministit, kuten Emma Kari, Iiris Suomela ja Fatim Diarra, ovat puolueessa vaikutusvaltaisia ja näkyviä hahmoja. Heidän ulostulonsa vaikuttavat siihen, millaisen mielikuvan ihmiset saavat vihreistä. Heillä oli vaikutusta myös siihen, miten minä, tavallinen rivijäsen, hahmotin sen, millaisia teemoja puolueeni pitää tärkeinä. Luoja paratkoon, feministisiiven ulostulot olivat välillä sellaisia, että taas hävetti olla vihreä. Iiris Suomelalla on kaksi keskeistä teemaa: toinen on se, miten hirveitä perussuomalaiset ovat ja toinen on se, miten hirveitä setämiehet ovat. Näin kärjistettynä ja tiivistettynä. Perussuomalaiset ovat rasisteja, fasisteja ja naisvihaajia. Setämiehet ovat ahdistelijoita ja naisten sortajia. Suomela vastustaa kaikenlaista stereotyyppistä niputtamista, mutta kun on valkoisesta heteromiehestä kyse, hän käyttää häikäilemättömästi ivaavia sanoja ja stereotyyppistä lokerointia.

Minä seurailin aikani sosiaalisessa mediassa vihreiden feministien älämölöä. Ihmettelin, miten paljon aikaa ja energiaa nämä puolueen johtohahmot käyttävät toisen puolueen mollaamiseen ja toisten sanomisten vääristelyyn. Siinä sivussa mesotaan jonkin pikkiriikkisen vähemmistön erityisoikeuksien puolesta. Sitten välissä arvostellaan miessukupuolta. Loppu aika meneekin sitten puolustaessa kaikkien kuviteltavissa olevien maahanmuuttajien oikeutta tulla ja jäädä Suomeen. Siinä olikin tiivistettynä vihreiden keskeiset teemat.

Järkivihreät, mikäli heitä on, jäävät femistien varjoon. Vihreät on feministisiiven tiukassa otteessa, mikä johtaa siihen, että he vievät puoluetta entistä syvemmälle intersektionalismin sekoboltsi-ideologiaan.

Tässä tuli avattua se merkittävin syy, miksi erosin puolueesta. En pidä feminismistä. En pidä siitä suunnasta, mihin feministit puoluetta vievät.

                                                                 * * *

Puolueessa tapahtui viime vuoden loppupuolella muutakin sellaista, mikä toimi yhtenä vaikuttimena eropäätökseen. Ensinnäkin Vihreä Lanka, puolueen oma lehti, yllättäen lakkautettiin. Minusta päätös oli hyvin harmillinen. Perustelut olivat taloudelliset. Ymmärrän kyllä, että painettu lehti oli hyvin suuri kuluerä, mutta päätös ihmetytti kuitenkin. Minusta oma puoluelehti on merkittävä asia. Puolue ilmeisesti aikoo korvata sen pelkällä someviestinnällä. Vihreiden some-esiintyminen ei taatusti korvaa Vihreän Langan hyvin toimitettua journalismia. Viestinnässä tapahtui täydellinen mahalasku. Ja tavallinen rivijäsen saa entistä vähemmän vastinetta jäsenmaksulleen.

Toinen vuoden 2019 loppupuolella sattunut tapaus oli Pekka Haaviston ryvettyminen al-Hol-tapauksessa. Haaviston puhtoiseen imagoon tuli kupru, koska julkisuuteen päätyi tieto, että hän on painostanut virkamiestä saadakseen tahtonsa läpi al-Holin vankileirillä olevien suomalaisten suhteen. Punavihreissä tämä kuitattiin vastapuolen yrityksenä mustamaalata Haavistoa. Siitä tuskin on kysymys, koska Haaviston tekoset ovat parhaillaan poliisin tutkinnassa. Mutta onko Haavisto tehnyt elettäkään, että eroaisi ulkoministerin tehtävästä? Ei. Ei minkäänlaista.




torstai 18. kesäkuuta 2020

Lentokoneprotesti ja silmien avautuminen

Mikä sitten lopulta johti siihen, että erosin vihreistä ja sanouduin irti koko punavihreästä ideologiasta?

Kuten sanottua, en ollut alunperinkään puolueen kanssa aivan kaikesta samoilla linjoilla. Suurista linjoista kyllä.

Oli pari isoa kysymystä, joiden puolesta en varauksetta peukuttanut. Ensimmäisenä maahanmuuttoasiat. Toisena perustulo. Nämä molemmat asiat, maahanmuutto ja perustulo, ovat vihreiden agendalla varsin korkealla.

Vihreät tyrkyttävät maahanmuutosta ruusuista kuvaa, ikään kuin haasteita ei olisi - tai jos on, niistä ei sovi puhua ääneen. Jo silloin, puolueen jäsenenä ollessani, pohdin itsekseni, ovatko kaikki maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt tosiaan niin myönteisiä kuin vihreät antavat ymmärtää.

Perustuloon suhtauduin epäilevästi, joskin varovaisen myönteisesti, silloin kun kuuluin puolueeseen.

Summa summarum: minulla oli omat näkemykseni, jotka menivät hieman ristiin puolueen linjausten kanssa. Mutta ajattelin, että kompromisseja täytyy tehdä, koska yksikään puolue ei täydellisesti vastaa omia arvoja ja näkemyksiä.

Kysymys kuuluukin, kuinka paljon kompromisseja ihminen on valmis tekemään? Miten pitkälle puolue voi mennä ideologisessa sakeilussa? Missä kohtaa menee raja, jossa tavan ihminen puuskahtaa, että nyt riitti - tätä en pysty enää allekirjoittamaan?

Minulle ensimmäinen koetinkivi tuli eteen kesällä 2018, jolloin vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen teki kuuluisan lentokoneprotestinsa. Jos joku ei muista, mistä puhun, palautan mieleen, että Pennanen oli siis lähdössä lomalennolle (!) Berliiniin ja samassa koneessa istui käännytyspäätöksen saanut turvapaikanhakija. Turvapaikanhakijaa olivat viranomaiset saattamassa ja hänet oli sidottu kiinni nippusiteillä. Tämä pakkopalautettava henkilö valitti kovaan ääneen, mikä herätti Pennasen sympatiat. Hän päätti sen kummemmin harkitsematta estää koneen lähdön ja kuvasi koko performanssinsa livenä sosiaaliseen mediaan. Hän siis tietoisesti ja tarkoituksella esti ja viivytti paitsi viranomaisten toimintaa, myös hankaloitti kaikkien muiden koneessa istuvien matkantekoa. Pennanen sai tästä operaatiosta myöhemmin sakkotuomion.

Pennasen temppu päätyi tietenkin valtakunnanuutisiin. Kun kuulin uutisen, olin ällistynyt. Pidin koko ideaa täysin harkutsemattomana ja älyvapaana. Pennanen ei voinut tietää, millainen henkilö koneessa istui pakkopalautuspäätöksen saaneena. Jos hän oli vaikka syyllistynyt vakaviin rikoksiin Suomessa? Ilmeisesti sellaisella pikkuseikalla ei ollut merkitystä Pennaselle. Hän näki vain kaltoinkohdellun ihmisen, joka on sidottu nippusiteillä ja uikuttaa. Onhan se liikuttavaa. Luulisi Pennasen kuitenkin juristin koulutuksen saaneena tietävän, että käännytyspäätöksen takana on jonkinlaiset syyt olemassa. Varmasti sitomiseenkin oli jonkinlaiset perusteet, koska poliisi tuskin huvikseen sitoo aivan harmittomia yksilöitä. Sitä paitsi tällekin turvapaikanhakijalle oli tietenkin annettu mahdollisuus palata vapaaehtoisesti. Sitä mahdollisuutta hän ei ollut käyttänyt vaan päätti mieluummin palata sidottuna ja poliisin saattelemana.

Uutisen kuultuani ajattelin, että puolueen puheenjohtaja varmasti sanoutuu irti tuollaisesta älyttömyydestä. Eihän vihreät voi puolueena seistä noin ajattelemattoman tempun takana. Se olisi sama kuin antaisi rohkaisevan viestin: jos näette palautettavan turvapaikanhakijan, on täysin OK estää viranomaisia toimimasta. On täysin OK rikkoa lakia. On täysin OK hidastaa ja hankaloittaa kanssaihmisten matkantekoa.

Ja miten vastasikaan silloinen puheenjohtaja Touko Aalto? Hän vastasi juuri näin. Pennasen temppu oli OK, lainrikkominen on OK. Pennasen temppu oli rohkeaa kansalaistottelemattomuutta ja ansaitsee kiitokset! Ei sillä väliä, mitä henkilö on tehnyt. Ihmisen palauttaminen pakolla on väärin, vaikka hän olisi murhaaja tai lastenraiskaaja. Tärkeintä on oma intuitio, omat säälin tunteet ja tietenkin mahdollisuus päästä näyttämään koko somekansalle omaa moraalisäteilyä.

Olin tyrmistynyt Touko Aallon lausunnosta. Sillä hetkellä ensimmäisen kerran häpesin sitä, että olen vihreä. Epäilyksen siemen oli kylvetty. Näin myöhemmin ajatellen, sen jälkeen mikään ei oikeastaan ollut enää kuten ennen. Yritin selittää itselleni, että omakin puolue sortuu joskus sellaiseen, mitä itse ei hyväksy. Se ei kuitenkaan tarkoita, että koko puolue olisi mätä. Mutta vaikka kuinka yritin unohtaa koko jutun, se jäi jotenkin häiritsevänä kupruna elämään minun suhteessani vihreisiin.

Saman vuoden syksyllä Touko Aalto jäi uupumuksen ja masennuksen vuoksi pois puolueen johdosta. Aallon lyhyt puheenjohtajakausi oli minulle pettymys. Olin itse kannattanut Aaltoa puolueen johtoon. Nähtiinpä jopa sellainen episodi, että entinen puheenjohtaja Ville Niinistö ojensi Aaltoa julkisesti ja kehotti häntä skarppaamaan. Kuvastaa sitä turhautuneisuutta, jota Aallon kompurointi aiheutti puolueen sisällä. 

Aaltoa tuuraamaan riensi Pekka Haavisto. Puolue jäi vähäksi aikaa kellumaan merkilliseen välitilaan. Sitten johtoon nousi Maria Ohisalo, nykyinen sisäministeri. Ohisalosta en ole koskaan piitannut. En olisi halunnut häntä puheenjohtajaksi. Karisma puuttuu.


keskiviikko 17. kesäkuuta 2020

Miten minusta tuli vihreä

Tämä blogi syntyi tarpeesta purkaa ajatuksiani. Koska kirjoittaminen on minulle luontevampi tapa ilmaista itseäni kuin puhuminen, päätin YouTube-kanavan sijasta aloittaa blogin. Vaikka blogi on julkinen, pidän tätä enemmän itselleni kuin muille. Aloitan tämän siksi, että haluan jäsentää kaikkea, mitä minulle on tapahtunut ja mitä mielessäni liikkuu. En siksi, että saisin julkisuutta ajatuksilleni.

Tämä blogi käsittelee vain politiikkaa, ei muita aiheita. Kirjoitan lähinnä omista valinnoistani, entisistä ja nykyisestä puoluekannoistani. Pohdin sitä, miten arvoni ovat muuttuneet. Varmasti otan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin, joista politiikan kentällä debatoidaan.

                                                                        * * *

Kasvoin sellaisessa perheessä, jossa politiikka oli vahvasti läsnä. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin lienee siis perua lapsuudenkodistani, jossa politiikasta puhuttiin paljon. Ei epäröity tunnustaa väriä. Isäni oli toimittajana vasemmistolaisessa lehdessä. Molempien vanhempien puoluekanta oli minulle selvä: ei oltu demareita vaan astetta punaisempia.

Minulla on varhaisia muistoja siitä, kun olin hyvin pieni ja minua työnnettiin rattaissa vappumarssilla. Marssi oli jokaiseen vappuun kuuluva perinne. Hieman isompana minut ja isoveljeni laitettiin pioneereihin eli kommunistiseen lastenjärjestöön. Pioneereissa askarreltiin. Lopuksi mentiin piiriin ja laulettiin Kalliolle kukkulalle. Minä ja veljeni emme viihtyneet. Pitkään kestäneen nurinan ja protestoinnin jälkeen vanhemmat lopulta luovuttivat. Saimme lopettaa pioneereissa käymisen.

Koska vanhempani olivat sitä mieltä, että kirkko ja valtio tulisi erottaa toisistaan, molemmat erosivat kirkosta jo nuorina. Minua ei kastettu vauvana, en ollut uskonnonopetuksessa enkä käynyt rippikoulua. Siihen aikaan (80- ja 90-luvuilla) se oli epätavallista.

Koska isäni on toimittaja, hänet tunnettiin aika laajasti pienessä kotikaupungissamme. Eikä ollut kenellekään epäselvää, että perheeni oli vasemmistolainen. Yläasteella minua haukuttiin kommariksi.

                                                                      * * *

Jokainen vanhempi haluaa siirtää lapselleen omia arvojaan. Se on luonnollista. Minäkin haluan siirtää omille lapsilleni niitä asioita, joita pidän hyinä, tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina. Samoin minun vanhempani. He kasvattivat minut vasemmistolaisuuteen. Ennen kaikkea he halusivat siirtää minulle nämä tärkeät arvot: heikoimmista täytyy pitää huolta. Rauhaa ja demokratiaa tulee vaalia. Edelleen pidän näitä asioita tärkeinä.

Olin pitkään hyvin punainen. Äänestin vasemmistoliittoa. Ajattelin, etten ikimaailmassa voisi äänestää ketään porvaria enkä kansallismielistä. Vasemmistoliiton koin omakseni, koska kaikista puolueista juuri se piti eniten köyhien ja syrjäytyneiden puolta. Ajattelin, että se on tärkeintä politiikassa. Puolustaa niitä, joilla menee kaikkein huonoimmin.

Myöhemmin kiinnostuin enemmän ympäristö- ja eläinoikeusliikkeestä. Etenkin teollinen eläintuotanto alkoi tuntua minusta hyvin julmalta ja epäoikeudenmukaiselta. Päätin, etten halua omilla valinnoillani tukea sitä. Aloin noudattaa täysin vegaanista ruokavaliota.

Samoihin aikoihin tiedotusvälineissä puhuttiin enemmän ja enemmän ilmastonmuutoksesta, aiempaa painokkaammin. Koin hyvin vahvasti, että jotain on tehtävä luonnon ja eläinten puolesta. Kiinnostuin vihreästä politiikasta. Katsoin, että puolueista vihreät on ainoa, joka nostaa ympäristöasiat kaiken muun edelle. Lisäksi eduskuntapuolueista vihreät on selkeimmin eläinten tehdasmaisia oloja ja raakaa hyväksikäyttöä vastaan.

Luin vihreiden ohjelmia ja otin muutenkin selvää puolueesta. Tuntui hyvältä ajatukselta liittyä puolueeseen: se on kannanotto ja tuen ilmaisu. Pohdin, että liittymällä annan tukeni politiikalle, joka priorisoi ympäristön puolustamisen ennen kaikkea.

Olin tietoinen, ettei vihreät ole yhden asian liike vaan yleispuolue. Se ei haitannut ollenkaan, koska olen arvoiltani liberaali. Katsoin, että pystyn allekirjoittamaan muutkin vihreät periaatteet, kuten muun muassa pyrkimykset sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen ja rasismin vastustamisen.

Yhdessä asiassa tunsin olevani hieman eri linjoilla puolueen kanssa. Ja se on maahanmuutto. En kuitenkaan pitänyt asiaa niin tärkeänä, että siitä muodostuisi kynnyskysymys. Päätin siis liittyä. Ellei muistini tee minulle tepposia, sain jäsenkirjani keväällä 2017.