Lentokoneprotesti ja silmien avautuminen

Mikä sitten lopulta johti siihen, että erosin vihreistä ja sanouduin irti koko punavihreästä ideologiasta?

Kuten sanottua, en ollut alunperinkään puolueen kanssa aivan kaikesta samoilla linjoilla. Suurista linjoista kyllä.

Oli pari isoa kysymystä, joiden puolesta en varauksetta peukuttanut. Ensimmäisenä maahanmuuttoasiat. Toisena perustulo. Nämä molemmat asiat, maahanmuutto ja perustulo, ovat vihreiden agendalla varsin korkealla.

Vihreät tyrkyttävät maahanmuutosta ruusuista kuvaa, ikään kuin haasteita ei olisi - tai jos on, niistä ei sovi puhua ääneen. Jo silloin, puolueen jäsenenä ollessani, pohdin itsekseni, ovatko kaikki maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt tosiaan niin myönteisiä kuin vihreät antavat ymmärtää.

Perustuloon suhtauduin epäilevästi, joskin varovaisen myönteisesti, silloin kun kuuluin puolueeseen.

Summa summarum: minulla oli omat näkemykseni, jotka menivät hieman ristiin puolueen linjausten kanssa. Mutta ajattelin, että kompromisseja täytyy tehdä, koska yksikään puolue ei täydellisesti vastaa omia arvoja ja näkemyksiä.

Kysymys kuuluukin, kuinka paljon kompromisseja ihminen on valmis tekemään? Miten pitkälle puolue voi mennä ideologisessa sakeilussa? Missä kohtaa menee raja, jossa tavan ihminen puuskahtaa, että nyt riitti - tätä en pysty enää allekirjoittamaan?

Minulle ensimmäinen koetinkivi tuli eteen kesällä 2018, jolloin vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen teki kuuluisan lentokoneprotestinsa. Jos joku ei muista, mistä puhun, palautan mieleen, että Pennanen oli siis lähdössä lomalennolle (!) Berliiniin ja samassa koneessa istui käännytyspäätöksen saanut turvapaikanhakija. Turvapaikanhakijaa olivat viranomaiset saattamassa ja hänet oli sidottu kiinni nippusiteillä. Tämä pakkopalautettava henkilö valitti kovaan ääneen, mikä herätti Pennasen sympatiat. Hän päätti sen kummemmin harkitsematta estää koneen lähdön ja kuvasi koko performanssinsa livenä sosiaaliseen mediaan. Hän siis tietoisesti ja tarkoituksella esti ja viivytti paitsi viranomaisten toimintaa, myös hankaloitti kaikkien muiden koneessa istuvien matkantekoa. Pennanen sai tästä operaatiosta myöhemmin sakkotuomion.

Pennasen temppu päätyi tietenkin valtakunnanuutisiin. Kun kuulin uutisen, olin ällistynyt. Pidin koko ideaa täysin harkutsemattomana ja älyvapaana. Pennanen ei voinut tietää, millainen henkilö koneessa istui pakkopalautuspäätöksen saaneena. Jos hän oli vaikka syyllistynyt vakaviin rikoksiin Suomessa? Ilmeisesti sellaisella pikkuseikalla ei ollut merkitystä Pennaselle. Hän näki vain kaltoinkohdellun ihmisen, joka on sidottu nippusiteillä ja uikuttaa. Onhan se liikuttavaa. Luulisi Pennasen kuitenkin juristin koulutuksen saaneena tietävän, että käännytyspäätöksen takana on jonkinlaiset syyt olemassa. Varmasti sitomiseenkin oli jonkinlaiset perusteet, koska poliisi tuskin huvikseen sitoo aivan harmittomia yksilöitä. Sitä paitsi tällekin turvapaikanhakijalle oli tietenkin annettu mahdollisuus palata vapaaehtoisesti. Sitä mahdollisuutta hän ei ollut käyttänyt vaan päätti mieluummin palata sidottuna ja poliisin saattelemana.

Uutisen kuultuani ajattelin, että puolueen puheenjohtaja varmasti sanoutuu irti tuollaisesta älyttömyydestä. Eihän vihreät voi puolueena seistä noin ajattelemattoman tempun takana. Se olisi sama kuin antaisi rohkaisevan viestin: jos näette palautettavan turvapaikanhakijan, on täysin OK estää viranomaisia toimimasta. On täysin OK rikkoa lakia. On täysin OK hidastaa ja hankaloittaa kanssaihmisten matkantekoa.

Ja miten vastasikaan silloinen puheenjohtaja Touko Aalto? Hän vastasi juuri näin. Pennasen temppu oli OK, lainrikkominen on OK. Pennasen temppu oli rohkeaa kansalaistottelemattomuutta ja ansaitsee kiitokset! Ei sillä väliä, mitä henkilö on tehnyt. Ihmisen palauttaminen pakolla on väärin, vaikka hän olisi murhaaja tai lastenraiskaaja. Tärkeintä on oma intuitio, omat säälin tunteet ja tietenkin mahdollisuus päästä näyttämään koko somekansalle omaa moraalisäteilyä.

Olin tyrmistynyt Touko Aallon lausunnosta. Sillä hetkellä ensimmäisen kerran häpesin sitä, että olen vihreä. Epäilyksen siemen oli kylvetty. Näin myöhemmin ajatellen, sen jälkeen mikään ei oikeastaan ollut enää kuten ennen. Yritin selittää itselleni, että omakin puolue sortuu joskus sellaiseen, mitä itse ei hyväksy. Se ei kuitenkaan tarkoita, että koko puolue olisi mätä. Mutta vaikka kuinka yritin unohtaa koko jutun, se jäi jotenkin häiritsevänä kupruna elämään minun suhteessani vihreisiin.

Saman vuoden syksyllä Touko Aalto jäi uupumuksen ja masennuksen vuoksi pois puolueen johdosta. Aallon lyhyt puheenjohtajakausi oli minulle pettymys. Olin itse kannattanut Aaltoa puolueen johtoon. Nähtiinpä jopa sellainen episodi, että entinen puheenjohtaja Ville Niinistö ojensi Aaltoa julkisesti ja kehotti häntä skarppaamaan. Kuvastaa sitä turhautuneisuutta, jota Aallon kompurointi aiheutti puolueen sisällä. 

Aaltoa tuuraamaan riensi Pekka Haavisto. Puolue jäi vähäksi aikaa kellumaan merkilliseen välitilaan. Sitten johtoon nousi Maria Ohisalo, nykyinen sisäministeri. Ohisalosta en ole koskaan piitannut. En olisi halunnut häntä puheenjohtajaksi. Karisma puuttuu.