Uusi maailma

Huhtikuussa 2019 liityin Twitteriin, koska halusin seurata tarkemmin yhteiskunnallista keskustelua. Tarkoitukseni oli pysytellä sivussa ja tuntemattomana. En kaivannut omille twiiteilleni julkisuutta, vaan motiivini oli vain ja ainoastaan uteliaisuus. Twitterissä on edustettuna enemmistö Suomen poliitikoista, toimittajista sekä kulttuuri- ja elinkeinoelämän vaikuttajista. Tunnettujen henkilöiden yksittäiset twiitit nousevat usein otsikoihin. Minua kiinnosti liittyä taviksena mukaan seuraamaan "eliitin somea".

Tosiaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että olin nobody. Päinvastoin. En ole somepersoona muutenkaan. Lähdin Facebookista jo vuosia sitten, koska sain tarpeekseni siitä poseerauksesta ja teeskentelystä. Instagramista minulla on sen verran hajua, että sieltä voi katsella vaikkapa julkkisten bikinikuvia, ruoka-annosten kuvia ja puunattuja valkoisia koteja. Ei kiinnosta.

Minä, sosiaalisen median vierastaja, liityin siis Twitteriin. Lähdin sinne avoimin mielin. Päätin, etten rakenna kuplaa, vaan suhtaudun avoimesti ja ennakkoluulottomasti muihin twitteristeihin. Blokkasin vain joitakin tilejä, jotka olivat ilmeisiä kiusaajia, häiriköitä tai rasisteja.

Jos Twitteriin lähtee avoimin mielin, siellä voi todellakin avautua paljon uusia näkökulmia. Siellä voi kompata, kiistää, haastaa ja kyseenalaistaa. Tai voi ihan vain jäädä tarkkailemaan sivusta toisten sapelinkalistelua.

Twitterissä aukeni tavallaan uusi maailma. Törmäsin ihmisiin, joiden kanssa ajatukset kävivät yllättävän hyvin yhteen. Huomasin, että juuri noin olen itsekin ajatellut, mutta joku toinen vain puki sen sanoiksi minua taitavammin.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että Twitterissä käydään kiihkeää kulttuurisotaa, jonka osapuolina on kaksi toisilleen vihamielistä blokkia. Polarisaatio on vahva. Se on niin vahva, että Twitterin punavihreä blokki syynää jopa sitä, mitä tilejä "omat" seuraavat ja millaisia twiittejä peukuttavat. "Väärien" henkilöiden seuraaminen on epäilyttävää ja antaa aiheen pieneen julkiseen ojennukseen.

Jännää muuten, että sama kyttääminen ei toistu blokin toisella puolella. Vihervasemmisto-Twitter vaalii ajatushygieniaa, koska vääränlaisten ihmisten seuraaminen on heidän mielestään tuen osoitus äärioikeistolle, transfobialle, kaikkien vähemmistöjen vihaamiselle tai mitä milloinkin he keksivät vastustaa. Toisella puolella, eli siellä halveksitussa "äärioikeistossa", ollaan suvaitsevaisempia. Jokainen saa seurata, kommentoida ja peukuttaa, ketä haluaa. Ja ainakin itselläni oli sellainen kokemus, ettei kimppuuni hyökätty, vaikka olin silloin julkisesti vihreä.

Vihreä kun olin, asemoin itseni punavihreisiin. Mutta minulla oli laajasti seurattavia myös politiikan kentän toisilta laidoilta. Jos jollakin on fiksuja ja oivaltavia twiittejä, en torju ihmistä vain siksi, että hän sattuu edustamaan toista blokkia.

Se, että seurasin keskustelua laajasti, varmasti ruokki osaltaan niitä epäilyksiä ja harmituksia, joita minulla oli oman puolueeni suhteen. Vihreitä kritisoitiin ja kyseenalaistettiin, ja kuinka ollakaan, huomasin, että erittäin usein kritiikki osui maaliin. Ei sitä voinut oikein millään pätevillä vasta-argumenteilla kumota. Koin, että minulla oli aina vain vähemmän syitä puolustella. Monissa tapauksissa olin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, mutta julkivihreänä en toki tohtinut sanoa sitä ääneen.

Puolueen jäsenenä katsoin, että minun kuuluu olla lojaali, eikä lähteä julkisella foorumilla rökittämään omiani. Sellainen on oman pesän likaamista. Monta kertaa teki mieli sanoa, mutta nielin kritiikin ja olin ennemmin hiljaa.

Koska suomalaisten ylivoimainen enemmistö ei ole Twitterissä, heillä ei ole käsitystä, millaisia kierroksia identiteettipolitiikka ottaa sillä alustalla. Moni vasemmistoliiton tai vihreiden äänestäjä olisi ällistynyt, jos näkisi, miten älyvapaita ketjuja päättäjät kirjoittavat vaikkapa sukupuolineutraaleista pukuhuoneista tai suklaanamun käärepaperin vääränlaisesta kuvituksesta.

Oli se silmiä avaavaa minullekin. Kun törmäsin kaikenlaisiin vaivaannuttaviin ulostuloihin, aloin pohtia yhä enemmän sitä, onko vihreät todella se puolue, johon haluan kuulua.