Poliittista väkivaltaa Suomessa!

Viikko sitten kirjoitin somekiusaamisesta ja häiriköinnistä. Yhtään vähättelemättä nettihäiriköiden aiheuttamaa harmia ja mielipahaa, viikon takainen kirjoitukseni tuntuu nyt vähäpätöiseltä.

Jämsässä tapahtui 17.7. raaka pahoinpitely, jonka motiivi oli mitä ilmeisimmin poliittinen. Uhri on Pekka Kataja, perussuomalaisten Keski-Suomen vaalipäällikkö ja aktiivi. Katajan kotiin tunkeutui kaksi miestä, jotka pieksivät hänet hakkaamalla vasaralla päähän ja potkimalla maassa makaavaa uhriaan. Tämän raukkamaisen ja julman teon jälkeen on ihme, että Kataja ylipäätään on hengissä. Poliisi tutkii tekoa tapon yrityksenä.

Uutinen järkytti minua kovasti. Tämän jälkeen tuntuu suorastaan koomiselta valittaa sellaisesta, että joku on sanonut pahasti netissä. Olemme siirtyneet aivan toiseen sfääriin. Suomen kaltaisessa vakaassa maassa ei ole tarvinnut pelätä, että poliittisen toiminnan seurauksena voisi jopa päästä hengestään!

Hämmästyttävää, miten vähälle huomiolle tapaus on jäänyt mediassa ja muiden puolueiden keskuudessa. Helsingin Sanomat julkaisi verkkosivuillaan pikku-uutisen, vuorokauden viiveellä. Uutisen kommenttiosiota lehti moderoi tiukasti. Yle kiinnostui asiasta toden teolla vasta sitten, kun Kataja otti puheeksi, että tekijät saattavat olla äärioikeistolaisia.

Ihmettelen erityisesti sisäasiainministeri Maria Ohisalon (vihr) hiljaisuutta. Eilen 21.7. Ohisalo julkaisi lyhyen twiitin, jossa hän toteaa, että poliisi tutkii asiaa ja toivottaa Katajalle voimia toipumiseen. Ministeri ei tuomitse tapahtunutta eikä ilmaise millään tavalla, että olisi järkyttynyt tai yllättynyt. Ja itse tapauksesta oli siis kulunut neljä päivää. Neljä päivää!

Turvallisuusasiat ovat sisäministerin vastuualuetta. Olen hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ohisalo ole huolissaan siitä, että Suomessa on tapahtunut raaka tapon yritys, jonka motiivi todennäköisesti on uhrin poliittinen toiminta. Tapaus on Suomen oloissa erittäin poikkeuksellinen. Poliittisia murhia on Suomessa tapahtunut hyvin vähän, ja niistäkin viimeisin ajoittuu tiettävästi itsenäisyyden alkutaipaleelle.

Voin vaan kuvitella, millainen mekkala olisi syntynyt, jos uhri ei olisikaan perussuomalainen, vaan esimerkiksi vasemmistoliittolainen tai vihreä. Hesari ja Yle tykittäisivät otsikoita vähän väliä, ja tapauksesta kaivettaisiin julkisuuteen kaikki mahdollinen. Tapaus nousisi kaikissa isoissa medioissa pääuutiseksi. A-studiossa tätä puitaisiin varmaan monena iltana useamman asiantuntijan voimin. Maria Ohisalo tuskin kuittaisi asiaa yhdellä niukalla "poliisi tutkii asiaa"- twiitillä. Vihervasemmiston puolue-eliitti tuomitsisi teon jyrkästi. Kaivettaisiin esiin kaikki mahdolliset spekulaatiot tekijöistä, alkaen persuista päättyen kuunatseihin.

Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki tuomitsi teon selväsanaisesti, mikä oli häneltä suoraselkäistä ja oikein. Inhimillisyyttä ja empatiaa täytyy löytyä myös muita kuin "omia" kohtaan. Toivottavasti sen oppisi myös saman puolueen aktiivi Tiia Lehtonen, joka Twitterissä naureskeli, miten "lujaa menee persulandiassa". Lehtosen mukaan "pikkukunnan paikallinen nevahööd persu on pahoinpidelty".

Kyseessä ei siis ole mikä tahansa nakkikioskinujakka, vaan silmitön väkivalta, jossa kahden miehen voimin käytiin iäkkään ihmisen kimppuun. Tekotavasta päätellen uhri oli tarkoitus tappaa. Miten tällainen vähättely ja naureskelu sopii yhteen vasemmistoliiton arvojen kanssa, ihmettelen vaan. Todella mautonta ja ala-arvoista.

Kaikilla ei vain ole sydämen sivistystä. Ja jokainen politiikassa toimiva aktiivi toki tekee politiikkaa omalla tyylillään.

                                                                        * * *

En tunne Pekka Katajaa, mutta toivotan hänelle kaikkea hyvää. Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista, mitä hän on kokenut. Tapauksesta jää hänelle varmasti elinikäinen trauma. Toivottavasti tekijät saadaan kiinni ja tiilenpäitä lukemaan.

Parempaa kiusaamista

Vihervasemmisto pitää kovaa meteliä häirinnästä, maalittamisesta ja vihapuheesta, johon "äärioikeisto" syyllistyy. Epäilemättä tätä tapahtuukin. On ihan selvää näyttöä, että eräät etnonationalistiporukat eivät kaihda keinoja, kun haluavat kiusata tai nöyryyttää vastustajaa. Jotkut ovat valmiita vajoamaan jopa niin alas, että toivovat vihollisensa joutuvan joukkoraiskauksen uhriksi tai iloitsevat hänen lastensa kuolemasta.

Tässä kirjoituksessa käsittelen kuitenkin sitä kiusaamista, johon vihervasemmisto itse syyllistyy. Kiusaajien piiri on pienehkö, mutta nauttii punavihreiden keskuudessa laajaa suosiota. Kiusaaminen, joka toisinaan täyttää kunnianloukkauksen tunnusmerkit, on sitä parempaa kiusaamista, jota punavihreiden keskuudessa ei tuomita. Se joko hyväksytään hiljaisesti tai sitä kannatetaan. Oikein mehevälle solvaukselle annetaan raikuvat aplodit!

Äärioikeistolaiset paskat

Twitter on kuin likaämpäri, jonka sisältö löyhkää nenään heti, kun kannen avaa. En käytä enää Twitteriä aktiivisesti, mutta kirjauduin sinne muutamana päivänä vain poimiakseni joitakin yksittäisiä esimerkkejä tätä kirjoitusta varten. Tässä joitakin esimerkkejä vihervasemmiston kielenkäytöstä. Näin he puhuvat perussuomalaisista: rasistit, fasistit, mätäpäät, hullut, roistot, äärioikeistolaiset paskat, homojen vihaajat... Näitä esimerkkejä ei siis tarvitse kaivamalla kaivaa, vaan niitä syöksyy silmille, kun avaa Twitterin.

Näin keskustelevat ihmiset, jotka haluavat kieltää vihapuheen

Öyhötys ei rajoitu pelkästään netin syvään päätyyn, vaan rimanalitukset osataan myös ns. sivistyneissä piireissä. Vihreiden puoluehallituksen jäsen, Helsingin apulaispormestari Anni Sinnemäen erityisavustaja Julianna Kentala kutsui hiljattain Timo Soinia vanhaksi nakkimukiksi. En itsekään kuulu Soinin faneihin, mutta en pitänyt Kentalan pilkallista twiittiä yhtään hauskana. Se osoitti huonoa makua. Karkea huumori, esimerkiksi ihmisryhmän kutsuminen vieraslajiksi, on vihreiden mielestä erittäin tuomittavaa ja rikostutkinnan paikka silloin kun sitä lauotaan perussuomalaisten taholta. Silloin kun he itse vertaavat ihmistä ruoka-annokseen, se on vain rentoa läpänheittoa.

Taannoin Twitterissä nousi hirmuinen myrsky siitä, kun vihervasemmiston suosikkipoika, ilmastoaktivisti Atte Ahokas, sai kuraa niskaan yksittäiseltä twiittaajalta. Punavihreiden rintama nousi äänekkäästi puolustamaan Attea. Eikä siinä mitään. Kyllä kiusattua saa ja pitääkin puolustaa. Mutta kohussa oli surkuhupaisia piirteitä. Huvittavaa on ensinnäkin se kiihko, jolla ilmastoteiniä puolustettiin. Toiseksi minua huvittaa se narratiivi, joka hänestä luotiin. Kiihkoilusta käy esimerkkinä vaikkapa se, kun tasa-arvoaktivisti, Miehet ry:n hallituksessa toimiva Juho Pylvänäinen vastasi täysin asialliseen kommenttiin: "cry me a river ja painu vittuun siitä ulisemasta". Narratiivilla taas tarkoitan sitä tarinaa kiusatusta ilmastopyhimyksestä, lapsesta joka on joutunut "äärioikeiston" häirinnän ja vihan kohteeksi. Tosiasiassa Atte Ahokas ei ole lapsi vaan 17-vuotias nuori. En kiistä, etteikö hän olisi kokenut kiusaamista netissä, mutta siihen hän on syyllistynyt myös itse: esimerkiksi jakamalla minusta vihaketjua Twitterissä tuhansille seuraajilleen.

Pilailun aiheena nieleskely ja änkytys

Toisinaan Twitterissä keskustelun taso on sitä luokkaa, että mieleen tulee alakoulun piha, jossa kaksi räkänokkajengiä kilvan nimittelee ja sättii toisiaan. Vihervasemmisto, joka pitää itseään moraalisesti ylempänä, ei jää sanailussa kakkoseksi. Sanavalinnat ja kiusaamisen aiheet ovat vähintään yhtä lapsellisia kuin toisellakin porukalla.

Jos punavihreiltä kysyisi, onko oikein pilkata ihmistä nieleskelyn tai änkytyksen vuoksi, vastaus olisi luultavasti, että ei tietenkään. Poikkeuksena perussuomalaiset ja Jussi Halla-aho. Halla-ahon esiintyminen on vihervasemmiston kestoaiheita, kun hakemalla haetaan aihetta, jolla pääsisi nolaamaan persuja. Ennen Halla-aho joskus punastui julkisissa esiintymisissä, nykyään hän vain nieleskelee ja joskus änkyttää. Tämäkös riemastuttaa punavihreitä, jotka haluavat nauraa toisen esiintymisjännitykselle. Esimerkiksi Tiia Lehtonen, vasemmistoliiton aktiivi, kutsui Halla-ahoa ylikasvaneeksi lautajonneksi ja teki pilaa tämän änkytyksestä. Tarkoitus oli ilmeinen, eli saattaa Halla-aho naurunalaiseksi näin lapsellisilla keinoilla.

Vihervasemmiston halpamaisuus vetää todella hiljaiseksi. Kovasti ollaan hyvän puolella pahaa vastaan. Ollaan kriminalisoimassa vihapuhetta ja maalittamista. Kiroillaan ja möykätään, kun jotakuta kiusataan - mutta vain silloin kun kiusaaminen kohdistuu johonkin toiseen social justice warrioriin. Ollaan valmiita vetämään poskettoman lapsellista linjaa, kuten ivaamaan toisen punastelua tai änkytystä.

Rasisti, tallukka, kämy...

Millaista kiusaamista minä sain osakseni punavihreältä paremmistolta? Kuten aiemmassa postauksessa kerroin, minulle kostettiin aika ikävällä tavalla se, että erosin vihreistä ja kerroin siitä julkisesti. Häirintä ei kuitenkaan loppunut siihen, että minut leimattiin transfoobikoksi ja linkolalaiseksi. Lähes joka kerta, kun twiittasin politiikasta, sain vastaukseksi milloin mitäkin haukkumista, olkiukkoilua ja vääristelyä. Sain kuulla olevani persutrolli, rasisti, nationalisti, tallukka, kämy, persu-Anni, kusipää-Anni, äärioikeistolainen, täysin sekaisin oleva ihminen.

Siinä ne esimerkit, jotka ensimmäisenä tulivat mieleen. Kerran vastasin aivan asiallisesti eräälle nimittelijälle. Hän latasi minulle takaisin: "Sä erosit vihreistä. Mitä oikein odotit? Jotain hyvää pohdintaa-palkintoja, vai?"

Ystävän neuvo niille, jotka ovat vielä vihreiden jäseniä, mutta pohtivat eroa puolueesta: älkää ihmeessä kertoko siitä julkisesti, vaan lähettäkää eroilmoitus kaikessa hiljaisuudessa! Seuraus voi olla massiivinen kiusaamis- ja lokaamiskampanja.

Minä en piittaa haukkumasanoista, mutta minua korpesi se, että ammattini otettiin tässä kiusaamiskampanjassa yhdeksi aseeksi. Todella alhaista. Olen ammatiltani sairaanhoitaja. Olen toiminut alalla 15 vuotta, eikä ammattietiikkaani ole koskaan kyseenalaistettu. Minulle on samantekevää, mikä on potilaani uskonnollinen tai poliittinen vakaumus tai mihin vähemmistöön hän kuuluu. Kaikki ovat minulle samanarvoisia, ja kaikki ansaitsevat saman hyvän hoidon. Mutta joku minulle tuntematon vihervasemmiston edustaja hyökkäsi minua vastaan Twitterissä väittäen, että vihaan kaikkia vähemmistöjä, eikä hän uskaltaisi olla potilaani, koska vihaan homoja niin paljon. Väite on niin täyttä puppua, että paksumpaa valhetta saa hakea. En todellakaan vihaa homoseksuaaleja enkä muitakaan vähemmistöjä. Mitään näyttöä tällä henkilöllä ei tietenkään ollut esittää väitteidensä tueksi. Hän kuitenkin kehtasi uhkailla minua yhteydenotolla työnantajaani.

Tätä siis on se parempi kiusaaminen. Nimittelyä, solvauksia, maalittamista, valehtelua, vääristelyä, alatyylistä kielenkäyttöä, uhkailua. Tämä oli osasyy siihen, että päätin siirtyä sivuun Twitter-keskusteluista.

Vihervasemmisto pyrkii hallitsemaan yhteiskunnallisen keskustelun ilmatilaa. Keinot ovat entistä likaisempia. Ei ihme, että yhä useampi on ennemmin hiljaa kuin ottaa kantaa johonkin poleemiseen aiheeseen. Punavihreät työntävät julkisuuteen omaa totuuttaan. Erimieliset hiljennetään (tai yritetään hiljentää) viha- ja kiusaamiskampanjoilla.

Millaista on joutua somemyrskyn silmään?

Vuoden 2019 loppupuolella pohdiskelin eroa vihreistä. Päätin lopulta, että lähetän eroilmoitukseni ennen vuodenvaihdetta. Näin tein. Samana päivänä kirjoitin Twitteriin ketjun, jossa kerroin eronneeni puolueesta. Ketjussa kerroin perusteluja erolleni ja pohdin sitä, miten puolue on muuttunut ja mihin asioihin olen pettynyt. Tiivistettynä ketjun teema oli yksittäisen jäsenen näkemys siitä, että puolue on liukunut liian kauas alkuperäisistä tavoitteistaan.

Kun kirjoitin ketjun, ajattelin, että se tuskin herättää kenenkään kiinnostusta yhtään enempää kuin mikään muukaan twiittini. Ajattelin, että se saa ehkä kymmenen tykkäystä ja pari kommenttia. En pitänyt koko juttua mitenkään erikoisena. Mitä ihmeellistä siinä on, jos joku merkityksetön rivijäsen eroaa ja kertoo siitä Twitterissä parille sadalle seuraajalleen?

Olin niin uusi ja kokematon twitteristi, etten tiennyt, miten nopeasti homma voi eskaloitua. Ketju alkoi heti kerätä tykkäyksiä, jakoja ja kommentteja. Minulle alkoi ropista lisää seuraajia. Loppujen lopuksi ketju keräsi yli 1400 tykkäystä ja satoja kommentteja. Sitä myös jaettiin laajasti. Kuvakaappauksina se levisi myös Facebookiin ja Ylilaudalle. Seuraajieni määrä moninkertaistui. Kertaheitolla nousin tuntemattomuudesta Suomi-Twitterin tietoisuuteen.

Ketju näytti resonoivan monen muunkin ajatuksiin. Moni kertoi pohtineensa samoja asioita ja huomanneensa muutoksen vihreissä. Muutosta ei pidetty hyvänä suuntana.

Ketju sai paljon huomiota vastakkaisessa leirissä, perussuomalaisissa. Heiltä tuli paljon kannustavia vastauksia. Persuleiri sai ketjusta aseen, jolla lyödä vastapuolta: perussuomalainen kansanedustaja jakoi ketjua esimerkkinä siitä, miten tyytymättömyys kytee vihreiden jäsenistössä. Tällaista en osannut aavistaa ennalta, koska tosiaan ajattelin, ettei ketju kiinnosta ketään. Mutta Twitter toimii arvaamattomasti, hyvässä ja pahassa. Sen sain vielä hieman myöhemmin kokea karvaasti.

Sain paljon tsemppauksia ja kehuja, mutta tietenkin myös kritiikkiä. Vihreiden kansanedustaja vastasi minulle siihen tapaan, että vihreillä vaikuttajilla on omat painotuksensa, mikä luonnollisesti näkyy viestinnässä. Minulle lyötiin faktoja pöytään, miten paljon vihreät itse asiassa ovat tehneet lähiaikoina ympäristöasioiden eteen. Minua arvosteltiin siitä, että teen päätelmiä pelkän someseurannan perusteella ja jätän huomiotta, miten paljon arkista puurtamista tapahtuu valtuustoissa ja lautakunnissa. Joissakin ivallisissa kommenteissa vihjattiin, että toin koko jutun julkisuuteen vain päästäkseni parrasvaloihin.

Ylivoimaisesti eniten kritiikkiä tuli siitä, että ketjuun kerääntyi "äärioikeistoa" tsemppaamaan. Se laskettiin minulle viaksi. Se, että perussuomalaiset ottivat ilon irti, tietenkin suututti vihervasemmistoa. Minulle huomauteltiin siihen tyyliin, että näetkö millaisia persukärpäsiä tähän ketjuun on tullut hurraamaan. Minua syyllistettiin tästä "vääränlaisten" ihmisten antamasta huomiosta. Vihjattiin ja osittain myös sanottiin suoraan, että minun olisi pitänyt jotenkin reagoida tähän huomioon, ilmeisesti juuri heidän toivomalla tavalla. Koska en tehnyt näin, tulkinta oli, että suhtaudun sallivasti "natseihin" ja "äärioikeistoon", eli olen siis itse ihan samaa porukkaa. Natsi. Äärioikeistoa.

Syyllinen assosiaation perusteella. Lokerointi tapahtuu Twitterissä nopeasti. Minulle osoitettiin sormea ja tokaistiin, että voit olla blokkaamatta "äärioikeistoa", mutta se on sitten oma valintasi. Tämä tehtiin hyvin passiivis-aggressiiviseen tyyliin.

Juttu paisui entisestään. Sain yhdeltä toimittajalta viestin, jossa pyydettiin haastattelua. Kieltäydyin.

Törmäsin keskusteluketjuihin, joissa puhutiinn minusta. Arvuuteltiin, mitä puoluetta äänestän vuoden 2023 vaaleissa. Löysin ketjuja, joissa arveltiin, että en olekaan oikeasti olemassa oleva ihminen vaan persujen false flag .

Kommentteja sateli niin paljon, että vaikka kuinka yritin vastata kaikille, en ehtinyt millään.

Kohu alkoi tuntua todella hämmentävältä. Olo oli epäuskoinen. 

                                                                      * * *

Jossain vihervasemmiston syvässä päädyssä koettiin, että tällainen nöyryytys pitää kostaa jollain tavalla.

Joku kysyi minulta pian hässäkän alettua, että joko blokkaaminen ja maalitus on alkanut. Pidin sitä hyvänä vitsinä. Sivuutin sen pelkällä olankohautuksella, koska ajattelin naiivisti, että tuskin kukaan tekee minusta maalitaulua. Kaikki esittämäni kritiikki oli kuitenkin asiallista ja perusteltua. En ollut pyrkinyt tahallani vahingoittamaan vihreitä.

Miten väärässä olinkaan.

Kostotoimenpiteen käynnisti eräs Twitterissä aktiivinen transsukupuolinen feministi ja bloggaaja, joka ilmoittaa olevansa "miesvauvojen lapsenvahti". Vilkaisin joskus kyseisen henkilön twiittejä ja päätin jättää seuraamatta, koska hänen tyylinsä on niin häijy. Hänellä on tapana jaella kuvakaappauksia jonkun "transfoobikon" yksittäisistä twiiteistä, tarkoituksena nostaa joku väärinajattelija tikunnokkaan seuraajiensa kauhisteltavaksi tai naureskeltavaksi. Ilmeisesti se on strategia, miten maailmasta tehdään parempi paikka vähemmistöille. Minua ei kiinnosta seurata jotain transaktivistia, joka hakee itselleen ja asialleen näkyvyyttä nettikiusaamisen keinoin, joten jätin koko tyypin tosiaan huomiotta.

Tämä miesvauvojen lapsenvahti oli kammannut kaikki twiittini läpi, ottanut muutaman kuvakaappauksen ja latasi ne Twitteriin saatesanoilla SV: Transmisia. Kyseessä oli muutama yksittäinen twiitti keskustelusta, jonka kävin aiemmin syksyllä toisen twitteristin kanssa. Mielestäni twiiteissä ei ollut eikä ole mitään transmisiaa. Keskustelimme MOT:n trans-aiheisesta dokumentista, joka esitettiin syksyllä Ylellä. Mutta kyseisen transaktivistin ja hänen seuraajiensa keskuudessa minusta tehtiin pahimman luokan transfoobikko. Pöyristelijöiden joukkoon liittyi muun muassa eräs turkulainen vasemmistoliiton valtuutettu sekä Espoon kaupunginhallituksen ja vihreiden puoluevaltuuskunnan jäsen Mikki Kauste.

Lisäksi kyseinen transaktivisti jakoi kuvakaappauksen twiitistäni, josta kuka tahansa täysjärkinen näkee, että se on sarkastinen vitsi. Twiitissä kauhistelen, miten rasistinen peli Afrikan tähti on. Koko twiitti oli heitetty täysin kieli poskessa, mutta vihervasemmistolle rodullistaminen on sen tason asia, ettei siitä sovi puhua muuta kuin kuolemanvakavaan sävyyn. Kuvakaappaus oli esimerkki siitä, miten hirveä ihminen minä olen. Miten tuo ihminen on ikinä voinut olla vihreissä? Ironista kyllä, samaa mietin itsekin näin jälkikäteen.

Olin töissä, kun minulle paljastui, että selkäni takana twiiteistäni levitellään kuvakaappauksia, jotka on tarkoituksella irrotettu kontekstista. Satuin vilkaisemaan puhelinta, josta sitten paljastui, että täysi paskamyrsky on käynnissä. Hetken ajan tuntui siltä, että hengitys salpaantuu. Olin järkyttynyt ja tyrmistynyt. Koska olin töissä, en voinut muuta kuin ensiapuna blokata transaktivistin, ettei hän pääse lukemaan twiittejäni enempää. Aika turha toimenpide, koska siinä vaiheessa on jo myöhäistä. Miesvauvojen lapsenvahdilla oli ollut riittävästi aikaa kahlata kaikki läpi, napata kuvakaappaukset ja liittää ne johonkin transmiisikot-aiheiseen kansioonsa. En voinut muuta kuin työntää asian taka-alalle ja jatkaa töitäni. Kun työt oli siltä illalta ohitse, ajoin suoraan hyvän ystäväni luo ja pääsin purkaamaan kaiken järkytyksen ja ahdistuksen.

Olin erityisen tuohtunut siitä, että Mikki Kauste alentui tölvimään minua niin ikävällä tavalla. Hänen asemassaan pitäisi kuitenkin vähän miettiä, kannattaako osallistua vääristelyyn ja maalittamiseen. Kauste antoi ymmärtää, että olin ollut väärässä puolueessa alunperinkin, koska olen kuulemma "linkolalainen" ja "transfoobikko". Jäi täysin hämäräksi, mistä hän oli keksinyt sen linkolalaisuuden. En päässyt kysymään, koska Kauste tietenkin blokkasi minut.

Näin punavihreiden Twitter toimii: otetaan kuvakaappaukset ja levitellään niitä selän takana. Valehdellaan ja vääristellään. Pöyristellään porukalla. Saatetaan naurunalaiseksi. Kaikki tämä tehdään kuvakaappauksin ja blokkien takana, ettei asianomainen pääse puolustamaan itseään eikä oikaisemaan vääriä väittämiä. Alhaista, lapsellista ja pelkurimaista.

Jossain toisessa tilanteessa olisin varmaan antanut koko hässäkän mennä ohi. Olisin ehkä hetkellisesti äimistynyt, sitten tuhahtanut ja naureskellut näiden ihmisten keskenkasvuisuudelle. Valitettavasti tämä kohu osui erittäin huonoon hetkeen. Hetkeen, jolloin olin muutenkin poissa tolaltani ja heikoimmillani. Elämässäni oli käynnissä täysi myllerrys, pahin yksityiselämän kriisi vuosikausiin. Samalla hetkellä sitten jouduin vielä todella epäreilun somehyökkäykksen kohteeksi.

Eräs twitteristi kommentoi minulle myötätuntoisesti, että millaiseen hullunmyllyyn oikein jouduit. Bandidoksestakin on helpompi erota kuin vihreistä! Mahtaa olla ahdistavaa! Vastasin, että yksi somekohu on nyt pienin minun murheistani.

                                                                  * * *                                            

Twitterissä pöly nousee ja laskeutuu nopeasti. Seuraavana päivänä tai viimeistään sitä seuraavana on tivoli psytytetty taas uudelleen ja pyöritys jatkuu, mutta jostain toisesta aiheesta. Miesvauvojen lapsenvahtikin on maalittanut varmasti kymmeniä ihmisiä ennen minua ja minun jälkeeni. Olin vain yksi "transfoobikko" monien seassa.

Minulla kesti tovi toipua tuosta härdellistä. Kaikissa asioissa on aina kaksi puolta, eikä tämäkään ollut pelkästään negatiivinen kokemus. Jotain hyvääkin siitä jäi käteen. Sain monta uutta Twitter-tuttavaa, joiden kanssa myöhemmin vaihdoin ajatuksia monista aiheista, ei vain politiikasta. Perussuomalaisilta tuli paljon tukea ja tsemppausta. Moni varmasti tsemppasi vilpittömästi.

Yhtä asiaa ihmettelen edelleen suuresti. Miten kenelläkään voi olla kiinnostusta ja aikaa perata jonkun kaikki twiitit läpi löytääkseen niistä ne raskauttavimmat? Joillakin voi olla kymmeniä tuhansia twiittejä. Minullakin niitä lienee muistaakseni pari kolme tuhatta. Itselläni on miljoona muutakin tärkeämpää asiaa tehtävänä kuin selata tuntikausia jonkun tuntemattoman ihmisen twiittejä. Puhumattakaan siitä, että edes ryhtyisin moiseen hommaan, pahansuopuuttani ja kostonhimossani. Näiden ihmisten viha, kauna ja matalamielisyys jaksaa hämmästyttää minua. Jotain on varmasti mennyt henkisessä kasvussa pahasti vinoon, kun on tarve tehdä tuollaista. Ne tunnit, jotka on käyttänyt vihapäissäään selaten jonkun tuntemattoman Twitteriä, nekin olisi voinut käyttää johonkin oikeasti hyvään ja hyödylliseen toimintaan. Mutta näin kai sitä parempaa maailmaa rakennetaan tämän porukan mielestä.

                                                                * * *

Kaiken tapahtuneen jälkeen vihervasemmisto-Twitter on sijoittanut minut äärioikeiston lokeroon. Valitettavasti kiusaaminen ei loppunut tuohon yhteen kohuun, vaan on jatkunut sen jälkeenkin, pienemmällä liekillä. Jatkui siihen asti, kunnes päätin lähteä koko Twitteristä.

Uusi maailma

Huhtikuussa 2019 liityin Twitteriin, koska halusin seurata tarkemmin yhteiskunnallista keskustelua. Tarkoitukseni oli pysytellä sivussa ja tuntemattomana. En kaivannut omille twiiteilleni julkisuutta, vaan motiivini oli vain ja ainoastaan uteliaisuus. Twitterissä on edustettuna enemmistö Suomen poliitikoista, toimittajista sekä kulttuuri- ja elinkeinoelämän vaikuttajista. Tunnettujen henkilöiden yksittäiset twiitit nousevat usein otsikoihin. Minua kiinnosti liittyä taviksena mukaan seuraamaan "eliitin somea".

Tosiaan. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, että olin nobody. Päinvastoin. En ole somepersoona muutenkaan. Lähdin Facebookista jo vuosia sitten, koska sain tarpeekseni siitä poseerauksesta ja teeskentelystä. Instagramista minulla on sen verran hajua, että sieltä voi katsella vaikkapa julkkisten bikinikuvia, ruoka-annosten kuvia ja puunattuja valkoisia koteja. Ei kiinnosta.

Minä, sosiaalisen median vierastaja, liityin siis Twitteriin. Lähdin sinne avoimin mielin. Päätin, etten rakenna kuplaa, vaan suhtaudun avoimesti ja ennakkoluulottomasti muihin twitteristeihin. Blokkasin vain joitakin tilejä, jotka olivat ilmeisiä kiusaajia, häiriköitä tai rasisteja.

Jos Twitteriin lähtee avoimin mielin, siellä voi todellakin avautua paljon uusia näkökulmia. Siellä voi kompata, kiistää, haastaa ja kyseenalaistaa. Tai voi ihan vain jäädä tarkkailemaan sivusta toisten sapelinkalistelua.

Twitterissä aukeni tavallaan uusi maailma. Törmäsin ihmisiin, joiden kanssa ajatukset kävivät yllättävän hyvin yhteen. Huomasin, että juuri noin olen itsekin ajatellut, mutta joku toinen vain puki sen sanoiksi minua taitavammin.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että Twitterissä käydään kiihkeää kulttuurisotaa, jonka osapuolina on kaksi toisilleen vihamielistä blokkia. Polarisaatio on vahva. Se on niin vahva, että Twitterin punavihreä blokki syynää jopa sitä, mitä tilejä "omat" seuraavat ja millaisia twiittejä peukuttavat. "Väärien" henkilöiden seuraaminen on epäilyttävää ja antaa aiheen pieneen julkiseen ojennukseen.

Jännää muuten, että sama kyttääminen ei toistu blokin toisella puolella. Vihervasemmisto-Twitter vaalii ajatushygieniaa, koska vääränlaisten ihmisten seuraaminen on heidän mielestään tuen osoitus äärioikeistolle, transfobialle, kaikkien vähemmistöjen vihaamiselle tai mitä milloinkin he keksivät vastustaa. Toisella puolella, eli siellä halveksitussa "äärioikeistossa", ollaan suvaitsevaisempia. Jokainen saa seurata, kommentoida ja peukuttaa, ketä haluaa. Ja ainakin itselläni oli sellainen kokemus, ettei kimppuuni hyökätty, vaikka olin silloin julkisesti vihreä.

Vihreä kun olin, asemoin itseni punavihreisiin. Mutta minulla oli laajasti seurattavia myös politiikan kentän toisilta laidoilta. Jos jollakin on fiksuja ja oivaltavia twiittejä, en torju ihmistä vain siksi, että hän sattuu edustamaan toista blokkia.

Se, että seurasin keskustelua laajasti, varmasti ruokki osaltaan niitä epäilyksiä ja harmituksia, joita minulla oli oman puolueeni suhteen. Vihreitä kritisoitiin ja kyseenalaistettiin, ja kuinka ollakaan, huomasin, että erittäin usein kritiikki osui maaliin. Ei sitä voinut oikein millään pätevillä vasta-argumenteilla kumota. Koin, että minulla oli aina vain vähemmän syitä puolustella. Monissa tapauksissa olin arvostelijoiden kanssa samaa mieltä, mutta julkivihreänä en toki tohtinut sanoa sitä ääneen.

Puolueen jäsenenä katsoin, että minun kuuluu olla lojaali, eikä lähteä julkisella foorumilla rökittämään omiani. Sellainen on oman pesän likaamista. Monta kertaa teki mieli sanoa, mutta nielin kritiikin ja olin ennemmin hiljaa.

Koska suomalaisten ylivoimainen enemmistö ei ole Twitterissä, heillä ei ole käsitystä, millaisia kierroksia identiteettipolitiikka ottaa sillä alustalla. Moni vasemmistoliiton tai vihreiden äänestäjä olisi ällistynyt, jos näkisi, miten älyvapaita ketjuja päättäjät kirjoittavat vaikkapa sukupuolineutraaleista pukuhuoneista tai suklaanamun käärepaperin vääränlaisesta kuvituksesta.

Oli se silmiä avaavaa minullekin. Kun törmäsin kaikenlaisiin vaivaannuttaviin ulostuloihin, aloin pohtia yhä enemmän sitä, onko vihreät todella se puolue, johon haluan kuulua.

Feministit jyräävät

Miten asiat sitten etenivät siihen pisteeseen, että erosin puolueesta, somekohun saattelemana?

Joskus ihmiselle voi tulla vastaan politiikassa jokin yksittäinen iso juttu, joka on niin merkittävä, ettei sen jälkeen enää tunne puoluetta omakseen. Esimerkiksi jokin linjaus ei miellytä. Tai sitten puolue myöntyy kompromissina johonkin päätökseen, jonka voi katsoa olevan vastoin periaatteita.

Minulle ei tullut vastaan mitään sellaista pommia, joka olisi pistänyt minut kirjoittamaan eronpyynnön. Ajatus kyti mielessä kuukausia ja kypsyi sitten viime vuoden lopulla. En vaan tuntenut puoluetta enää omakseni.

Kokonaisuudessaan vihreitä vietiin (ja viedään) mielestäni väärään suuntaan. Puolue on tullut kauaksi siitä, mikä se on ollut perustamisvaiheessa. Puolueen juuret ovat 1980-luvun ympäristöliikehdinnässä. Edelleen vihreät on minusta se eduskuntapuolue, joka nostaa ympäristöasiat näkyvimmin esille. Mutta yhä enemmän ja enemmän ympäristöteema hukkuu kaiken muun "sälän" alle. Vihreiden riveissä toimii kovaääninen feministien joukko, jolla on paljon valtaa. Se, että feministit ovat puolueessa niin keskeisissä asemissa, ei voi olla näkymättä siinä, mitä teemoja tuodaan esiin ja mitä pidetään tärkeänä. Uskaltaisin jopa väittää, ettei vihreitä kohta erota F-puolueesta.

Itse en oikein piittaa femismistä. En ainakaan siinä muodossa kuin tämän päivän intersektionalistit sitä tuputtavat.

Feministit, kuten Emma Kari, Iiris Suomela ja Fatim Diarra, ovat puolueessa vaikutusvaltaisia ja näkyviä hahmoja. Heidän ulostulonsa vaikuttavat siihen, millaisen mielikuvan ihmiset saavat vihreistä. Heillä oli vaikutusta myös siihen, miten minä, tavallinen rivijäsen, hahmotin sen, millaisia teemoja puolueeni pitää tärkeinä. Luoja paratkoon, feministisiiven ulostulot olivat välillä sellaisia, että taas hävetti olla vihreä. Iiris Suomelalla on kaksi keskeistä teemaa: toinen on se, miten hirveitä perussuomalaiset ovat ja toinen on se, miten hirveitä setämiehet ovat. Näin kärjistettynä ja tiivistettynä. Perussuomalaiset ovat rasisteja, fasisteja ja naisvihaajia. Setämiehet ovat ahdistelijoita ja naisten sortajia. Suomela vastustaa kaikenlaista stereotyyppistä niputtamista, mutta kun on valkoisesta heteromiehestä kyse, hän käyttää häikäilemättömästi ivaavia sanoja ja stereotyyppistä lokerointia.

Minä seurailin aikani sosiaalisessa mediassa vihreiden feministien älämölöä. Ihmettelin, miten paljon aikaa ja energiaa nämä puolueen johtohahmot käyttävät toisen puolueen mollaamiseen ja toisten sanomisten vääristelyyn. Siinä sivussa mesotaan jonkin pikkiriikkisen vähemmistön erityisoikeuksien puolesta. Sitten välissä arvostellaan miessukupuolta. Loppu aika meneekin sitten puolustaessa kaikkien kuviteltavissa olevien maahanmuuttajien oikeutta tulla ja jäädä Suomeen. Siinä olikin tiivistettynä vihreiden keskeiset teemat.

Järkivihreät, mikäli heitä on, jäävät femistien varjoon. Vihreät on feministisiiven tiukassa otteessa, mikä johtaa siihen, että he vievät puoluetta entistä syvemmälle intersektionalismin sekoboltsi-ideologiaan.

Tässä tuli avattua se merkittävin syy, miksi erosin puolueesta. En pidä feminismistä. En pidä siitä suunnasta, mihin feministit puoluetta vievät.

                                                                 * * *

Puolueessa tapahtui viime vuoden loppupuolella muutakin sellaista, mikä toimi yhtenä vaikuttimena eropäätökseen. Ensinnäkin Vihreä Lanka, puolueen oma lehti, yllättäen lakkautettiin. Minusta päätös oli hyvin harmillinen. Perustelut olivat taloudelliset. Ymmärrän kyllä, että painettu lehti oli hyvin suuri kuluerä, mutta päätös ihmetytti kuitenkin. Minusta oma puoluelehti on merkittävä asia. Puolue ilmeisesti aikoo korvata sen pelkällä someviestinnällä. Vihreiden some-esiintyminen ei taatusti korvaa Vihreän Langan hyvin toimitettua journalismia. Viestinnässä tapahtui täydellinen mahalasku. Ja tavallinen rivijäsen saa entistä vähemmän vastinetta jäsenmaksulleen.

Toinen vuoden 2019 loppupuolella sattunut tapaus oli Pekka Haaviston ryvettyminen al-Hol-tapauksessa. Haaviston puhtoiseen imagoon tuli kupru, koska julkisuuteen päätyi tieto, että hän on painostanut virkamiestä saadakseen tahtonsa läpi al-Holin vankileirillä olevien suomalaisten suhteen. Punavihreissä tämä kuitattiin vastapuolen yrityksenä mustamaalata Haavistoa. Siitä tuskin on kysymys, koska Haaviston tekoset ovat parhaillaan poliisin tutkinnassa. Mutta onko Haavisto tehnyt elettäkään, että eroaisi ulkoministerin tehtävästä? Ei. Ei minkäänlaista.

Lentokoneprotesti ja silmien avautuminen

Mikä sitten lopulta johti siihen, että erosin vihreistä ja sanouduin irti koko punavihreästä ideologiasta?

Kuten sanottua, en ollut alunperinkään puolueen kanssa aivan kaikesta samoilla linjoilla. Suurista linjoista kyllä.

Oli pari isoa kysymystä, joiden puolesta en varauksetta peukuttanut. Ensimmäisenä maahanmuuttoasiat. Toisena perustulo. Nämä molemmat asiat, maahanmuutto ja perustulo, ovat vihreiden agendalla varsin korkealla.

Vihreät tyrkyttävät maahanmuutosta ruusuista kuvaa, ikään kuin haasteita ei olisi - tai jos on, niistä ei sovi puhua ääneen. Jo silloin, puolueen jäsenenä ollessani, pohdin itsekseni, ovatko kaikki maahanmuuttoon liittyvät ilmiöt tosiaan niin myönteisiä kuin vihreät antavat ymmärtää.

Perustuloon suhtauduin epäilevästi, joskin varovaisen myönteisesti, silloin kun kuuluin puolueeseen.

Summa summarum: minulla oli omat näkemykseni, jotka menivät hieman ristiin puolueen linjausten kanssa. Mutta ajattelin, että kompromisseja täytyy tehdä, koska yksikään puolue ei täydellisesti vastaa omia arvoja ja näkemyksiä.

Kysymys kuuluukin, kuinka paljon kompromisseja ihminen on valmis tekemään? Miten pitkälle puolue voi mennä ideologisessa sakeilussa? Missä kohtaa menee raja, jossa tavan ihminen puuskahtaa, että nyt riitti - tätä en pysty enää allekirjoittamaan?

Minulle ensimmäinen koetinkivi tuli eteen kesällä 2018, jolloin vihreiden lainsäädäntösihteeri Aino Pennanen teki kuuluisan lentokoneprotestinsa. Jos joku ei muista, mistä puhun, palautan mieleen, että Pennanen oli siis lähdössä lomalennolle (!) Berliiniin ja samassa koneessa istui käännytyspäätöksen saanut turvapaikanhakija. Turvapaikanhakijaa olivat viranomaiset saattamassa ja hänet oli sidottu kiinni nippusiteillä. Tämä pakkopalautettava henkilö valitti kovaan ääneen, mikä herätti Pennasen sympatiat. Hän päätti sen kummemmin harkitsematta estää koneen lähdön ja kuvasi koko performanssinsa livenä sosiaaliseen mediaan. Hän siis tietoisesti ja tarkoituksella esti ja viivytti paitsi viranomaisten toimintaa, myös hankaloitti kaikkien muiden koneessa istuvien matkantekoa. Pennanen sai tästä operaatiosta myöhemmin sakkotuomion.

Pennasen temppu päätyi tietenkin valtakunnanuutisiin. Kun kuulin uutisen, olin ällistynyt. Pidin koko ideaa täysin harkutsemattomana ja älyvapaana. Pennanen ei voinut tietää, millainen henkilö koneessa istui pakkopalautuspäätöksen saaneena. Jos hän oli vaikka syyllistynyt vakaviin rikoksiin Suomessa? Ilmeisesti sellaisella pikkuseikalla ei ollut merkitystä Pennaselle. Hän näki vain kaltoinkohdellun ihmisen, joka on sidottu nippusiteillä ja uikuttaa. Onhan se liikuttavaa. Luulisi Pennasen kuitenkin juristin koulutuksen saaneena tietävän, että käännytyspäätöksen takana on jonkinlaiset syyt olemassa. Varmasti sitomiseenkin oli jonkinlaiset perusteet, koska poliisi tuskin huvikseen sitoo aivan harmittomia yksilöitä. Sitä paitsi tällekin turvapaikanhakijalle oli tietenkin annettu mahdollisuus palata vapaaehtoisesti. Sitä mahdollisuutta hän ei ollut käyttänyt vaan päätti mieluummin palata sidottuna ja poliisin saattelemana.

Uutisen kuultuani ajattelin, että puolueen puheenjohtaja varmasti sanoutuu irti tuollaisesta älyttömyydestä. Eihän vihreät voi puolueena seistä noin ajattelemattoman tempun takana. Se olisi sama kuin antaisi rohkaisevan viestin: jos näette palautettavan turvapaikanhakijan, on täysin OK estää viranomaisia toimimasta. On täysin OK rikkoa lakia. On täysin OK hidastaa ja hankaloittaa kanssaihmisten matkantekoa.

Ja miten vastasikaan silloinen puheenjohtaja Touko Aalto? Hän vastasi juuri näin. Pennasen temppu oli OK, lainrikkominen on OK. Pennasen temppu oli rohkeaa kansalaistottelemattomuutta ja ansaitsee kiitokset! Ei sillä väliä, mitä henkilö on tehnyt. Ihmisen palauttaminen pakolla on väärin, vaikka hän olisi murhaaja tai lastenraiskaaja. Tärkeintä on oma intuitio, omat säälin tunteet ja tietenkin mahdollisuus päästä näyttämään koko somekansalle omaa moraalisäteilyä.

Olin tyrmistynyt Touko Aallon lausunnosta. Sillä hetkellä ensimmäisen kerran häpesin sitä, että olen vihreä. Epäilyksen siemen oli kylvetty. Näin myöhemmin ajatellen, sen jälkeen mikään ei oikeastaan ollut enää kuten ennen. Yritin selittää itselleni, että omakin puolue sortuu joskus sellaiseen, mitä itse ei hyväksy. Se ei kuitenkaan tarkoita, että koko puolue olisi mätä. Mutta vaikka kuinka yritin unohtaa koko jutun, se jäi jotenkin häiritsevänä kupruna elämään minun suhteessani vihreisiin.

Saman vuoden syksyllä Touko Aalto jäi uupumuksen ja masennuksen vuoksi pois puolueen johdosta. Aallon lyhyt puheenjohtajakausi oli minulle pettymys. Olin itse kannattanut Aaltoa puolueen johtoon. Nähtiinpä jopa sellainen episodi, että entinen puheenjohtaja Ville Niinistö ojensi Aaltoa julkisesti ja kehotti häntä skarppaamaan. Kuvastaa sitä turhautuneisuutta, jota Aallon kompurointi aiheutti puolueen sisällä. 

Aaltoa tuuraamaan riensi Pekka Haavisto. Puolue jäi vähäksi aikaa kellumaan merkilliseen välitilaan. Sitten johtoon nousi Maria Ohisalo, nykyinen sisäministeri. Ohisalosta en ole koskaan piitannut. En olisi halunnut häntä puheenjohtajaksi. Karisma puuttuu.

Miten minusta tuli vihreä

Tämä blogi syntyi tarpeesta purkaa ajatuksiani. Koska kirjoittaminen on minulle luontevampi tapa ilmaista itseäni kuin puhuminen, päätin YouTube-kanavan sijasta aloittaa blogin. Vaikka blogi on julkinen, pidän tätä enemmän itselleni kuin muille. Aloitan tämän siksi, että haluan jäsentää kaikkea, mitä minulle on tapahtunut ja mitä mielessäni liikkuu. En siksi, että saisin julkisuutta ajatuksilleni.

Tämä blogi käsittelee vain politiikkaa, ei muita aiheita. Kirjoitan lähinnä omista valinnoistani, entisistä ja nykyisestä puoluekannoistani. Pohdin sitä, miten arvoni ovat muuttuneet. Varmasti otan kantaa myös ajankohtaisiin aiheisiin, joista politiikan kentällä debatoidaan.

                                                                        * * *

Kasvoin sellaisessa perheessä, jossa politiikka oli vahvasti läsnä. Kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin lienee siis perua lapsuudenkodistani, jossa politiikasta puhuttiin paljon. Ei epäröity tunnustaa väriä. Isäni oli toimittajana vasemmistolaisessa lehdessä. Molempien vanhempien puoluekanta oli minulle selvä: ei oltu demareita vaan astetta punaisempia.

Minulla on varhaisia muistoja siitä, kun olin hyvin pieni ja minua työnnettiin rattaissa vappumarssilla. Marssi oli jokaiseen vappuun kuuluva perinne. Hieman isompana minut ja isoveljeni laitettiin pioneereihin eli kommunistiseen lastenjärjestöön. Pioneereissa askarreltiin. Lopuksi mentiin piiriin ja laulettiin Kalliolle kukkulalle. Minä ja veljeni emme viihtyneet. Pitkään kestäneen nurinan ja protestoinnin jälkeen vanhemmat lopulta luovuttivat. Saimme lopettaa pioneereissa käymisen.

Koska vanhempani olivat sitä mieltä, että kirkko ja valtio tulisi erottaa toisistaan, molemmat erosivat kirkosta jo nuorina. Minua ei kastettu vauvana, en ollut uskonnonopetuksessa enkä käynyt rippikoulua. Siihen aikaan (80- ja 90-luvuilla) se oli epätavallista.

Koska isäni on toimittaja, hänet tunnettiin aika laajasti pienessä kotikaupungissamme. Eikä ollut kenellekään epäselvää, että perheeni oli vasemmistolainen. Yläasteella minua haukuttiin kommariksi.

                                                                      * * *

Jokainen vanhempi haluaa siirtää lapselleen omia arvojaan. Se on luonnollista. Minäkin haluan siirtää omille lapsilleni niitä asioita, joita pidän hyinä, tärkeinä ja tavoittelemisen arvoisina. Samoin minun vanhempani. He kasvattivat minut vasemmistolaisuuteen. Ennen kaikkea he halusivat siirtää minulle nämä tärkeät arvot: heikoimmista täytyy pitää huolta. Rauhaa ja demokratiaa tulee vaalia. Edelleen pidän näitä asioita tärkeinä.

Olin pitkään hyvin punainen. Äänestin vasemmistoliittoa. Ajattelin, etten ikimaailmassa voisi äänestää ketään porvaria enkä kansallismielistä. Vasemmistoliiton koin omakseni, koska kaikista puolueista juuri se piti eniten köyhien ja syrjäytyneiden puolta. Ajattelin, että se on tärkeintä politiikassa. Puolustaa niitä, joilla menee kaikkein huonoimmin.

Myöhemmin kiinnostuin enemmän ympäristö- ja eläinoikeusliikkeestä. Etenkin teollinen eläintuotanto alkoi tuntua minusta hyvin julmalta ja epäoikeudenmukaiselta. Päätin, etten halua omilla valinnoillani tukea sitä. Aloin noudattaa täysin vegaanista ruokavaliota.

Samoihin aikoihin tiedotusvälineissä puhuttiin enemmän ja enemmän ilmastonmuutoksesta, aiempaa painokkaammin. Koin hyvin vahvasti, että jotain on tehtävä luonnon ja eläinten puolesta. Kiinnostuin vihreästä politiikasta. Katsoin, että puolueista vihreät on ainoa, joka nostaa ympäristöasiat kaiken muun edelle. Lisäksi eduskuntapuolueista vihreät on selkeimmin eläinten tehdasmaisia oloja ja raakaa hyväksikäyttöä vastaan.

Luin vihreiden ohjelmia ja otin muutenkin selvää puolueesta. Tuntui hyvältä ajatukselta liittyä puolueeseen: se on kannanotto ja tuen ilmaisu. Pohdin, että liittymällä annan tukeni politiikalle, joka priorisoi ympäristön puolustamisen ennen kaikkea.

Olin tietoinen, ettei vihreät ole yhden asian liike vaan yleispuolue. Se ei haitannut ollenkaan, koska olen arvoiltani liberaali. Katsoin, että pystyn allekirjoittamaan muutkin vihreät periaatteet, kuten muun muassa pyrkimykset sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, vähemmistöjen oikeuksien puolustamisen ja rasismin vastustamisen.

Yhdessä asiassa tunsin olevani hieman eri linjoilla puolueen kanssa. Ja se on maahanmuutto. En kuitenkaan pitänyt asiaa niin tärkeänä, että siitä muodostuisi kynnyskysymys. Päätin siis liittyä. Ellei muistini tee minulle tepposia, sain jäsenkirjani keväällä 2017.